Kuuban vihreä kommunismi

Minulla on ollut ilo kestittää Kuuban kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtajiston jäsentä, Lizette Garcia Gonzalesia, tässä viime päivinä. Lizette on saapunut kertomaan Kuuban saavutuksista ympäristönsuojelussa. Niille, jotka eivät jo tiedä, Kuuba on maailman ainoa maa, joka on pystynyt täyttämään sekä YK:n kestävän kehityksen että niin sanotun Human development indexin tasostandardit.

Viva Cuba!

Jos nyt hetkeksi unohdamme kokonaan sen, että Kuuba osoittaa konkreettisesti mallia toimivasta ja vihreästä kommunismista, moni ei-kommunistinenkin suomalainen saapui Lizetten luennoille eri puolilla Suomea. Suomen sosiaalifoorumissa Helsingissä ja myöhemmin Tampereella, tuolit loppuivat kesken, ja innokkaimmat kuulijat joutuivat istumaan lattialla tai seisomaan seinän vieressä. Palaute on ollut pääosin positiivista, mutta soraääniäkin on kuulunut.

Joidenkin mielestä Kuuban ratkaisut eivät ole mitään ennenkuulumatonta. Kansainvälistä yhteistyötä, kattavampaa ekosysteemien suojelua ja päästöjen kartoittamista on ehdotettu Suomessakin, eikä Kuuban mallista sitäpaitsi löydy yhtä selvää ratkaisijaa ympäristöongelmille.

Kaikki tämä kritiikki pitää sellaisenaan paikkansa, enkä yritäkään kiistää näitä väitteitä. Väitän kuitenkin, että Kuuban kokemus on tässä ymmärretty väärin. Me nuorisoliittolaiset emme tuoneet Kuubalaista luennoitsijaa Suomeen siinä uskossa, että Kuuba olisi jokin sellaisenaan kopioitava malli. Emme myöskään halua tällä kiertueella antaa sellaista kuvaa, että Kuuballa olisi jokin kommunistien sisäpiireissä varjelema ihmelääke, jonka nyt paljastamme maailmalle. Kuuban oppitunti on jotain paljon radikaalimpaa.

Kuubalaisten ratkaisut eivät kuulosta uusilta ratkaisuilta, kunnes huomaamme, että Suomessa ei kaikesta keskustelusta ja ratkaisumallien heittelystä huolimatta ole tehty mitään todellista ympäristön eteen. Tuemme edelleen fossiilisia polttoaineita jopa kahdella miljardilla eurolla vuodessa. Nämä tuet yksinään selittävät jopa neljäsosan Suomen valtion alijäämästä. Suojelualueemme ovat pirstaleisia, ja kelpaavat lähinnä tilastotieteelliseen itsekehumiseen. Jopa mediammekin jaksaa itkeä sitä, että on epäreilua kuinka Suomi joutuu olemaan ympäristöystävällinen kun muut maat voivat vielä tuhlata enemmän kuin järki sallii. Vaikka olemme allekirjoittaneet Kioton ilmastosopimuksen, kyseisen sopimuksen täyttäminen tuntuu haasteelliselta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Syy Suomen selkärangattomuuteen ympäristöasioissa on selvä. Heti kun eduskunta ja demokraattiset laitokset ehdottavat ympäristövastuun ottamista, yritykset ja oikeisto ottavat itkupotkuraivarin. Sanotaan, että liiallinen ympäristöystävällisyys vaarantaa kilpailukyvyn.

Kuuban tilastollisesti todistettu menestys ympäristöystävällisessä elintasossa ei johdukaan mistään ihmelääkkeestä, vaan siitä, että Kuubassa hallinto määrää politiikan suuryhtiöistä riippumatta. Jos Suomen pitää ottaa jokin oppitunti Kuubasta, niin meidän pitäisi tehdä päätöksenteon marssijärjestys selväksi. Ympäristöasioissa demokraattisten päätöksentekoelinten on saneltava ympäristöpolitiikkaa, ja epädemokraattisten yritysten ja pankkien tehtävä on vikistä perässä. Olemme jo kauan sitten ohittaneet ympäristökriisissä kompromissien ja neuvottelujen vaiheen. Toimintaa olisi pitänyt nähdä jo vuosikymmeniä sitten, ja Kuubassa siihen on pystytty. Kuuban suunnitelmatalous tuskin on tehnyt tehtävää ainakaan hankalammaksi.

Kuuba on selvä osoitus siitä, että kaikki tieto, teknologia ja varallisuus kestävään hyvinvointiin on jo olemassa, sekä siitä, ettei ympäristön suojelu tarkoita hyvinvoinnista luopumista. Länsimaista ei puutu mitään muuta kuin poliittinen tahto ottaa valta yhtiöiltä hallituksille. Jotkut suustansa vaahtoavat kiihkokapitalistit varmaankin vielä jaksavat vastustaa tätäkin kirjoitusta, mutta ympäristökriisin edetessä ja resurssien vähentyessä yhä useampi maa pakotetaan omaksumaan Kuubalainen ympäristöpolitiikan mentaliteetti.

Mainokset

Kynnyskysymyksiä

Suomen rahat ovat loppuneet! Lama uhkaa, sijoittajat lähtevät ja kaikkien pitää nyt osallistua talkoisiin.

Kaikki tämä on tavallaan totta, mutta en kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka näissä Suomen talkoissa on jotain kummallista. Siinä missä kunnat laitetaan pakettiin ja palvelutkin yksityistetään, jotkut meistä tuntuvat loisivan tästä talkoohengestä miljoonapotteja. Mm. suorat yritystuet ovat liki tuplaantuneet kriisivuosien aikana. Ihan tässä viimeviikkoina hallitus on ollut keplottelemassa osakekeinottelijoille ennätyksellistä veroalea. Veronmaksajien laitoksia ja toimintoja yksityistetään sellaista vauhtia, että se pakottaa oikeusoppineet jo pohtimaan perustuslain rajoituksia.

Siinä missä varallisuutta ja valtaa kumotaan rikkaiden syliin niin paljon kuin laki mahdollistaa, me tavalliset kansalaiset saamme talkoohengen kovemman puolen vastuullemme. Jopa ennen kriisiä kaikki talouskasvu meni rikkaiden taskuun, siinä missä köyhin 10% suorastaan köyhtyi kasvusta huolimatta. Opintorahan arvo puolestaan on inflaation myötä jopa alempana kuin mitä se oli lamavuosina. Luokkayhteiskunnan paluu on muutenkin selviö, ja Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamon mukaan tämä johtuu pääomatulojen aiheuttamasta varallisuuden keskittymisestä.

Kummallisen tästä talkoohengestä tekee se, että itse olen ainakin käsittänyt talkoot täysin toisella tavalla. Talkoohengen mukaan kaikki antavat kykyjensä mukaan työtä yhteisen projektin toteuttamiseksi, ja saavat siitä sitten palkaksi mehut tai kahvit. Suomen talkoohenki on enemmän sitä, että muutama kaveri omistaa koko projektin, ja sen omistuksen varjolla he sitten lypsävät muilta työtä, vieden kaiken tuloksen mukanaan. Jälkeensä he jättävät ehkä muutamia leivänmuruja.

Itseasiassa, tälle kummalliselle talkoohengelle on kokonaan toinen nimitys. Kun yhteistä isänmaata käytetään tekosyynä köyhien kyykyttämiselle ja suuromistajien voimaannuttamiselle, sitä on yleensä kutsuttu luokkataisteluksi. Siitähän tässäkin on kyse, sillä erotuksella, että suomalainen luokkataistelu on harvinaisen surkea esitys eduskunnan poliittiselta vasemmistolta.

Tiedän kyllä mitä moni lukija ajattelee. Minä en niinkään lietso riitaa, kuin huomautan, että mitään sopua ei koskaan ollutkaan. Kuten äsken huomautin, jo ennen kriisiä yhteiskunnan tuotot olivat omistavan luokan ilo. Kun kriisi lopulta tuli, kukaan ei enää jaksanut edes näytellä kompromisseja tai konsensuspolitiikkaa. Enää meillä on eduskunnan vihervasemmisto, joka vielä jaksaa leikkiä Gandhia, vaikka kaikki muut ovat jo kyllästyneet. Suomen politiikka ei ole enää pitkään aikaan ollut lämmintä neuvottelua muutamista lomapäivistä, vaan nyt ratkaistaan jo kokonaisten sukupolvien oikeus tasa-arvoon ja perustavanlaatuiseen elintasoon.

En yritä sanoa, että kaikki kompromissit olisivat pahasta. Kompromissi on kuitenkin kokonaan eri asia, kuin täydellinen nöyristely. On luonnollisesti typerää tehdä kaikesta kynnyskysymys, mutta kynnyskysymysten täydellinen puute on selkärangatonta byrokraattien peliä.

Tätä myötä jätänkin tämän kirjoituksen tänne, vetoomuksena kaikille vihervasemmistolaisille: Tehkää mitä kompromisseja ikinä teettekin, mutta sanoutukaa irti sellaisesta hallituksesta, joka täysin avoimesti harjoittaa leikkauspolitiikkaa suuromistajien hyväksi ja työntekijöitä sekä luontoa vastaan.