Kovien arvojen Suomi

Joulun alla kaiken eläkekeskustelun ja jouluhämmingin sekaan jäi erittäin mielenkiintoinen avaus. Arkkipiispa Kari Mäkinen arvosteli julkisuudessa Suomen politiikan talousvetoisuutta ja kovenevia arvoja. Paikoin arkkipiispan puhe on jopa perustellun radikaalia.

– Talouspuhe on puhetta vallasta ja vallanpitäjien puhetta. Tavalliset ihmisen elävät paljon pelon ja epävarmuuden varjossa. Koetaan epävarmuutta omasta menestymisestä ja työpaikkojen puolesta. Tämä rasittaa perheitä ja ihmissuhteita – kirkon perheneuvontakin ruuhkautuu, kun kuntien tuki ei riitä. Kun yhteiskunnan päämääräksi on nostettu kilpailukyvyn säilyttäminen, syntyy ristiriita. Resursseista, joita tarvitsemme inhimilliseen elämään, onkin tullut päämäärä. Yhteiskunnan tilaa pitää arvioida ihmisten ja heikompien näkökulmasta eikä vain siten, että kuinka paljon kasvatamme vaurautta.

Mäkisen puhe on helppo sivuuttaa tyhjänä arvopuheena, mutta sen taustalta löytyy yllättävän paljon tujua faktaa. Lähes kaikki viimeaikoina puhuttaneet sosiaaliset uudistukset on pyritty perustelemaan yksinomaan taloudellisilla argumenteilla.

Hallituksen kuntauudistus on yleisesti hyväksytty taloudelliseksi uudistukseksi. Tästä merkkinä mm. SDP:n Savonlinnan kunnallisjärjestön julkilausuma.

…uudistuksessa on kyse kuntien rahoituksen vahvistamisesta…

Viimeaikoina puhuttaneet palkka-alet ovat luonnollisesti täysin talouspoliittisia aloitteita. Myös työajan pidentämistä perustellaan talouden (kuvitteellisella tai todellisella) ahdingolla. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Annetut perustelut voivat kuulostaa aluksi loogisilta. Arkkipiispa Mäkinen osasi kuitenkin huomauttaa, että yhteiskunnan tarkoitus on jossain muualla kuin taloudessa. Pitäisi olla päivänselvää, että talous on täällä mahdollistaakseen vapaa-ajan ja kulttuurielämän, ei suinkaan päinvastoin. Käytännössä siis politiikan pitäisi olla täynnä sosiaalipoliittisia aloitteita, joiden toteuttamiseksi ehdotettaisiin budjetteja. Sen sijaan saamme budjetteja, joiden toteuttamiseksi leikataan elämän etuuksista ja sosiaalisesta elämästä.

Mäkisellä oli myös toinen huomio, joka ei ole saanut ansaitsemaansa keskustelua. Talouden ja yhteiskunnallisen elämän välillä on kuin onkin korjaamaton ristiriita. Näin on ainakin, jos teemme talouselämästä yhteiskuntamme päämäärän.

Politiikassa tuntuu vallitsevan naiivi uskomus siitä, että jos talouselämä saadaan yltäkylläiseksi, hyvä elämä seuraa automaattisesti perässä. Useammin kyse on kuitenkin siitä, että kun asetamme talouden tärkeimmäksi päämääräksi, saamme ainoastaan hyvän talouden kaiken muun elämän kustannuksella.

Maksimipalkka saatava Suomeen

Tämä teksti julkaistiin Ilkan mielipideosastolla 15.12.2012

Maksimipalkka saatava Suomeen

Kun puhutaan sosiaalipolitiikasta ja sosiaaliturvasta, keskusteluun sisältyy usein käsitys minimipalkasta. Tämä on sinänsä hyvä, ja mielestäni minimipalkka on tärkeä osa tasa-arvon takaamista, mutta se ei saisi olla keskustelun koko sisältö. Vähintään yhtä tärkeää on keskustelu maksimipalkasta.

Mm. Helsingin yliopiston tutkijan Tuomas Malisen väitöskirjatutkimus viime vuodenvaihteesta kertoo, että korkeat tuloerot hidastavat talouskasvua. Tämä johtuu siitä, että rikkaiden rikastuessa yhä suurempi osa rahasta jää tileille säästöön.

Köyhempien ja keskiluokkaisten perheiden on usein pakko laittaa vähäisetkin rahansa kiertoon, joten kaikkein röyhkeimpien ökyjen palkka-alelle on hyvät perustelut.

Maksimipalkkaa tulisi tietenkin ajatella myös oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Filosofi Platon arvioi, että reilu tulo rikkaimmalle väestön osalle olisi nelinkertainen köyhimpään väestöluokkaan verrattuna, joka sekin on suuri tuloero.

Tätä voi verrata vaikkapa Suomen rikkaimman kymmenen prosentin tuloihin, jotka vuonna 2009 olivat lähes kuusinkertaiset köyhimpään kymmeneen prosenttiin verrattuna (Tilastokeskus).

Kyseessä on 50%:n korotus Platonin ehdotukseen. Jos tämän jälkeen vielä tarkastelemme rikkaimman prosentin tuloja, alkavat luvut olla vaikeasti perusteltavissa millä tahansa mittarilla.

Maksimipalkkaa on kokeiltu ja ehdotettu monessa eri maassa. Tälläkin hetkellä Venezuelan valtiossa on käytössä maksimipalkka järjestely, jossa maksimipalkka on virasta riippuen 2-9 kertaa valtion säätämän minimipalkan verran.

Viimeisen vuoden aikana Ranskassa on yritetty saada läpi lakia, joka rajoittaisi valtionyhtiöiden palkat 20-kertaisiksi kyseisten yritysten huonoimpiin palkkoihin verrattuna.

Kannustimistakaan on turha puhua. Ranskan 20-kertaiset, ja Venezuelan 9-kertaiset palkkarajat eivät ole mitään radikaaleja vaatimuksia, ja olisi mielenkiintoista nähdä jos joku ei innostuisi työpaikasta, jossa on 8000 euron kuukausipalkka.

Käytännössä maksimipalkat on aina asetettu niin ylös, että niillä on torjuttu vain kaikkein mielettömimpiä ylilyöntejä.

Maksimipalkka on sosiaalipolitiikan seuraava looginen edistysaskel. Monissa maissa tämä aloite on päässyt jo lakiesityksen, tai jopa ihan lain tasolle. Suomessa emme silti ole kuulleet aloitteesta halaistua sanaa.

Simo Suominen

(komm) Seinäjoki

Punainen tarvitsee lisää vihreää

Tämä juttu on julkaistu SKP:n äänenkannattajalehdessä, Tiedonantajassa, 10.12.2012

Punainen tarvitsee lisää vihreää

Suomen kommunistisen puolueen ympäristöohjelma on ehkä hyvä ja oikeassa, mutta se ei ole sellaisenaan tarpeeksi. SKP:llä ei ole ainoastaan enemmän annettavaa ympäristökeskusteluun, vaan meillä on suoranainen markkinarako, jota emme ole hyödyntäneet.

Markkinarako

Vihreät aatteet ovat nykyään suosittuja, eivätkä suotta. New Scientist julkaisi vastikään jutun otsikolla: Climate change: five years ago we expected the worst, but it’s looking even worse than that. Jutussa kerrotaan, kuinka viiden vuoden takaiset pessimistisetkin arviot ovat osoittautumassa positiiviseksi toiveajatteluksi. Juttu maalaa todella synkän kuvan tulevaisuudesta, johon nykyiset poliittiset toimet ovat auttamattoman voimattomia.

Tämän takia SKP:llä on tärkeä osa täyttämättä päivän politiikassa. Nykyisten puolueiden ympäristöohjelmat ovat suorastaan naurettavia uusimpien tutkimusten valossa. Parhaimmillaankin vihreän liiton puolueohjelma antaa laastariratkaisuja, kuten energiateollisuuden tehostamista uusissa rakennuksissa, tai uusiutuvien energiamuotojen lisäämistä, joilla katetaan ”jäljelle jäävä” energiantarve.

Suomen poliittiselta kentältä puuttuu puolue, joka ajaa radikaalia ympäristöpolitiikkaa. Me emme aja sitä ollaksemme radikaaleja, vaan koska tilanne yksinkertaisesti vaatii sitä. Tämän lisäksi voisimme tuoda esille sen, miksi muissa puolueissa ei haluta suhtautua aiheeseen sen vaatimalla vakavuudella.


Valtavat jätevuoret ovat ikuisen kasvuntarpeemme tulosta. / Veikko Koivusalo

Ympäristö ja kommunismi

Muissa puolueissa ei haluta suhtautua ympäristöön vakavasti, sillä muissa puolueissa ei haluta edes ajatella nykyisen yhteiskuntarakenteen kyseenalaistamista. Ympäristökatastrofi ei ehkä ole täydellisesti kapitalismin vika, mutta ratkaisujen puute on. Kommunistien täytyy tuoda esille, kuinka ponnettomien ehdotusten juuret ovat syvällä kapitalismissa.

Esimerkkinä tästä talouskasvu. Valtavat jätevuoret ovat eittämättä ikuisen kasvuntarpeemme tulosta. Tämän kieltäminen vaatii kovaa aivojumppaa. Jätevuorten lisäksi ympäristöön valuvat muut saasteet ja päästöt ovat suoraan sidottavissa yhteiskuntamme tarpeeseen tuottaa aina vain lisää ja lisää. Kukaan ei kuitenkaan halua tuoda tätä esille, sillä jos joku ehdottaisi, että talous ei saisikaan enää kasvaa, joutuisimme äkkiä sen tosiasian eteen, että ainoa tapa turvata hyvinvointi väestön valtaosalle on jakaa varallisuus uudestaan.

Myös pienemmissä ympäristöaiheissa on havaittavissa samaa. Jos huomautamme, että maapallon viljelyskelpoinen pinta-ala on kääntynyt laskuun jo aikaa sitten, on meidän myös huomautettava, että ruoan saanti ei enää voi perustua loputtomaan ruokatalouden kasvuun. Jos huomautamme vesivarantojen saastuvan, ja makean veden olevan muutenkin rajallinen resurssi, on meidän myös myönnettävä, että veden jakoa on harkittava uudelleen.

Tämän takia yksikään toinen puolue ei voi puuttua ympäristökriisin todellisiin syihin, ja tämän takia ne eivät sitä myöskään tule tekemään. Tämän takia ympäristöpolitiikka on myös läheisesti sidoksissa sosiaalipolitiikkaan, ja luokkatietoisuuteen.

Tavoitteita

Nykyinen tilanne tarvitsee vallankumousta. Kaikki muut ratkaisuehdotukset jäävät puolitiehen. Tarvittavat ratkaisut eivät ole tehtävissä tavanomaisten byrokraattisten ja reformististen teiden kautta.

Suomen on pyrittävä täysin riippumattomaksi fossiilisista polttoaineista, Islannin ja osittain Norjan mallin mukaisesti. Tätä kautta hiilidioksidipäästöt laskettaisiin nollaan. Tavoitteeksi on myöskin asetettava hyvinvoinnin turvaaminen vaikka talouskasvu pysäytettäisi, tai jopa käännettäisi laskuun. Tämän jälkeen talouskasvu on myös pysäytettävä, tai käännettävä laskuun. Lainsäädäntöön on asetettava yritysten selvä korvausvastuu kaikista ympäristötuhoista, ja ympäristövarotoimista on säädettävä tiukat vaatimukset, ja niiden valvomiseen on myönnettävä resursseja.

Ydinvoimasta on luovuttava. Ydinvoima on ympäristöratkaisu ihmisille, jotka eivät hallitse riskien matematiikkaa. Ydinvoima voi tuntua taloudelliselta vaihtoehdolta nyt, mutta seuraavat sata sukupolvea voisivat olla toista mieltä. Ongelmien ulkoistaminen tuleville sukupolville on muutenkin laitettava päätökseen. Ruokatuotteiden lisä-aineista ja viljelyssä käytettävistä aineista on teetätettävä tutkimuksia tiukemmin kriteerein, ja näiden tutkimusten mukaan on kiellettävä haitalliseksi todetut aineet kokonaan.

Ympäristön sietokyky on ohitettu kauan sitten. Nyt puhumme jo vahinkojen hallinnasta, ja sitä tehtävää ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa retoriikalla ”realismista” tai ”talouden vaarantamisesta”. Ympäristöohjelman tulisi olla minkä tahansa kommunistisen puolueen keskeisiä ohjelmia, sillä se on ikävä kyllä nykypäivää.

Ulkomainonta kieltoon

Kun amerikkalaisten suuryritysten johtajia haastateltiin mainonnasta, tuloksia voitiin kuvailla vain sanalla ”rehellinen”. 85% johtajista sanoi, että mainonta saa ”usein” ihmiset ostamaan asioita, joita he eivät tarvitse, ja 51% sanoi mainonnan saavan ihmiset ostamaan asioita, joita he eivät halua. [1] Tällaisessa maailmassa on vaikea kuvitella kenenkään haluavan mainoksia tahallaan, ja luultavaa onkin, että monet hyväksyvät mainonnan jonkinlaisena välttämättömänä pahana.

Mainonnan rajoittamisella olisi kuitenkin lukuisia hyötyjä. Jos kerta ihmiset eivät enää ostaisi kuin välttämätöntä, kulutus ja luonnon rasittuminen pienenisivät merkittävästi. Jos mainontaa rajoitettaisiin, yhtiöillä ei enää olisi yhtä suuria kilpailupaineita kuluttaa valtavia määriä markkinointiin. Kilpailun luonne muuttuisi, ja katukuvakin olisi kauniimpaa.

Tämä voi kuulostaa utopistiselta, mutta Brasilialaisessa Sao Paulon suurkaupungissa tämä on jo todellisuutta. Sao Paulo kielsi vajaa kuusi vuotta sitten ulkomainonnan täysin. Aloite lähti tarpeesta rajata saasteita, mutta se muutti katukuvaa ja paikallisen kaupankäynnin luonnetta.

Kuten videosta käy ilmi, ulkomainonnan kielto ei ole kuolettanut kaupankäyntiä. Päinvastoin, kun ulkomainonta on kielletty, yhtiöiden kilpailukeinoina ovat palvelun hyvä laatu, sekä asiakkaiden vakuuttaminen puskaradion käynnistämiseksi. Muutenkin kilpailu on saatu paljon rehellisemmäksi. Pienyritysten ei tarvitse kilpailla monikansallisten jättien kanssa markkinointibudjetista, eikä kilpailuun liity pitkälle kehittynyttä psykologiaan pohjautuvaa manipulointia.

Kaikenkaikkiaan aloitteesta tuntuu olevan lähinnä positiivisia kokemuksia, sillä 70% väestöstä on tyytyväisiä kaupungin uuteen ilmeeseen, vielä viisi vuotta kiellon jälkeen. Tällä hetkellä Sao Paulo on ainoa kaupunki jossa ulkomainonta on täysin kielletty, mutta muissakin paikoissa on rajoitettu ulkomainontaa. Koska Sao Paulo on maailman seitsemänneksi suurimpana kaupunkina onnistunut näin rohkeassa vedossa, on syytä odottaa, että vastaavia lakeja tullaan näkemään lisää.

Suomessakin pitää keskustella mainonnan roolista. Ulkomainonnan täydellinen kielto on osoittautunut mahdolliseksi, ja jopa hyväksi vaihtoehdoksi. Tämän lisäksi tulee puhua mm. TV-mainonnan kieltämisestä lastenohjelmien aikana, tai vaikkapa mainoksenpoistajien asentamisesta koulujen ja kirjastojen tietokoneille.

Mainonta ei ole välttämätöntä, mutta pahaa se eittämättä on. Tämän takia keskustelu aiheesta on vähintä mitä voimme tehdä.

Lähteet:
1. Latouche Serge ; Farewell to Growth (Polity Press 2009 ; Cambridge) p. 17