Kuka kenen harteilla?

Emilia Kukkala kirjoitti tämän viikkoisesta syrjäytymisillasta blogiinsa. Minä en sen enempää ota kantaa hänen tekstiinsä, mutta jatkan tässä aiheesta: ”Kuka elää ja kenen kustannuksella”. Emilian tekstistä ei ehkä niin yksityiskohtaisesti käynyt selville se, että rikkaat, suuryhtiöt ja muut isot kihot ovat huomattavasti suurempia siivellä eläjiä, kuin mitä isoimmatkaan sossupummit voisivat kuvitella.

Ensinnäkin, yksi suurimpia siipeilykeinoja yhtiöille on ulkoisvaikutusten hyväksikäyttö. Kun kauppaa ”vapautetaan”, yhtiöille tulee entistä helpommaksi kaataa kuluja muiden maksettavaksi. Ulkoisvaikutushan on sitä, että jokin kulu tai hyöty ei koidu ostajan eikä myyjän maksettavaksi, vaan joku kolmas osapuoli kantaa vastuun.

Esimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksesta on se, kun joku ostaa auton, tai rakennuttaa tehtaan. Auton ja tehtaiden toiminnan aiheuttamat saasteet eivät kuulu rakennuttamisen ja/tai ostamisen hintaan, joten niistä huolehtiminen jää jonkun muun, usein valtion, vastuulle. Yksi tärkeimpiä bisnes-strategioita nykyään on laittaa mahdollisimman paljon kuluja muiden kuin ostajan tai myyjän piikkiin. [1]

Toisaalta taas yhtiöt nauttivat monista eduista, joista heidän ei pidä maksaa laisinkaan yhtä paljon kuin mitä ne siitä hyötyvät. Yhtiöt ovat riippuvaisia julkisista palveluista, kuten tieverkoista, vesiverkosta, sähköverkosta, maan korkeasta koulutuksesta, ilmaisesta sairaanhoidosta yms… Joku voisi sanoa, että rikkaat maksavat tästä Suomessa jopa enemmän kuin köyhät, mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Rikkaiden kansalaisten verotus on vähän mitä sattuu. Tämä johtuu pääasiassa pääomaverotuksesta, sillä pääomatuloista ei kerätä lainkaan kunnallisveroa. Tavallisia duunareita verotetaan siis kaksinverroin, mutta jonkun mielestä kaikkein rikkaimpien kaksinkertainen verotus on aivan liikaa.

Sitten pitää muistaa se tosiasia, että rikkaiden ja yhtiöiden verotusta on kevennetty systemaattisesti 90-luvun lamasta lähtien. Viimeksi tämä nähtiin edellisessä budjettiriihessä, jossa yhteisöveroa alennettiin, ja tasaveroluontoista arvonlisäveroa korotettiin.

Yrjö Hakasen blogissa (edellinen linkki) huomautettiinkin, kuinka tällaiset vastuun karttamiset ovat yksinäänkin miljoonien, pahimmillaan miljardien bisnestä. Silti eri yhtiöt ja maamme rikkaat väittävät naama peruslukemilla, että nimenomaan köyhät loisivat yhteiskunnasta.

Ja tokihan yritykset saavat valtavasti suoria tukiaisia Kelaltakin. Tukityöllistämiset ja työharjoittelut ovat suoraa tulonsiirtoa veronmaksajilta yrityksille. Nämä sopimukset ovat niin houkuttelevia, että joillain aloilla Kelan maksaman työvoiman käyttö on ongelma. Eikä tuo ole edes ihme. Kun veronmaksaja kustantaa palkan, mutta hyöty menee yritykselle, niin moni yrittäjä varmasti kokee suurta houkutusta ottaa tilanteesta kaikki irti.

Sitä voi jokainen yksinään miettiä, että kukas se onkaan ja kenen harteilla nykyisessä Suomessa.

Lähteet:
1. Bakan, Joel: Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu. (The Corporation: The Pathological Pursuit Of Profit And Power, 2004.) Helsinki: Art House, 2010. ISBN 978-951-884-451-1.

AY-liike ja kilpailukyky

Katsoin eilen TV:stä Ylen syrjäytymisillan. Ilta oli sitä samaa vanhaa internet-keskustelua syrjäytymisestä ilman mitään mullistuksia, mutta eräs asia pisti silmään. Useampaankin kertaan illan aikana nuorten syrjäytymistä laitettiin huonon kilpailukyvyn, ja siinä ohessa AY-liikkeen piikkiin. Idea oli siinä, että koska AY-liike neuvottelee palkat ja ehdot korkealle, työnantajat vievät työpaikkansa muualle ja nuoret syrjäytyvät.

Väite vaikuttaa alkuun loogiselta, mutta jokin ei vain täsmää. Mm. maailman rikkaimpien maiden kärjessä keikailee joko kääpiövaltioita, öljyvaltioita tai valtioita joilla on vahva AY-liike. Toisaalta taas 50 köyhintä maata ovat lähes poikkeuksetta heikkojen tai suorastaan kiellettyjen AY-liikkeiden maita. Tästä tilastosta pitäisi päätellä suorastaan niin päin, että AY-liike on loistava kilpailukeino mille tahansa valtiolle.

Muutamat tutkimukset todistavat samaa. Kun ammattiliitto nostaa työntekijöiden palkkoja, palkkojen osuus bruttokansantuotteesta kasvaa, ja kulutustuotteiden markkinat kasvavat. Ammattiliitot ovat siis olennaisessa osassa kasvattamassa yritysten tarvitsemia markkinoita.

Tästä syystä talous suorastaan tarvitsee ammattiliittoja. Koska ammattiliitot eivät ole olleet tarpeeksi vahvoja, talouskasvu viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta on valunut pitkälti rikkaiden pankkitileille, joissa tuo raha odottelee omistajiensa eläkepäiviä. Tämä taas tarkoittaa markkinoilla liikkuvan rahan määrän laskua, ja heikompaa taloutta. Suomen ongelma on siis liian heikot, ei suinkaan liian vahvat ammattiliitot.

Toisaalta ammattiliitot auttavat työn tehostamisessa. Kun ammattiliitot tekevät ihmistyöstä arvokasta, rahallisesti ja muutenkin, työnantajien innokkuus käyttää työvoimaa laskee. Vapaan kaupan maissa tämä voi tarkoittaa ”huonompaa kilpailukykyä”, mutta maissa, joissa kotimaan taloutta suojellaan ulkomaiselta kilpailulta, tämä rohkaisee työnantajaa koneistamaan ja tehostamaan toimintaansa. Kun työvoima on halpaa, se ei rohkaise kehittymään, vaan se rohkaisee tekemään kaiken työn lihasvoimalla.

Onko se sitäpaitsi niin hyvä juttu, että lähtisimme kilpailemaan Kiinan kanssa siitä, kenen työläisillä on kurjimmat oltavat? Tämä ei vaikuta järkevältä strategialta mm. sen takia, että aina jostain päin löytyy maa, jossa asiat ovat vielä surkeammin. Kilpailustrategiana työntekijöiden kyykyttäminen ei ole siis kovin loistava idea. Meidän tulisikin sen sijaan kieltäytyä kilpailusta kokonaan, ja suojella oman maamme talous.

Lyhyttä työtä

Tämä juttu julkaistiin Ilkan mielipideosastolla 27.11.2012

Lyhyttä työtä

Talouskriisi on saanut päättäjien päät pyörälle Suomessa, ja kukaan ei tunnu tietävän mitään keinoa hallita kriisiä tai sen vaikutuksia. Työttömyys kasvaa, köyhyys kasvaa, ja ainoa asia mitä hallitus osaa tilanteeseen tarjota, on tyhjää retoriikkaa ”vastuusta” ja ”kompromisseista”.

Saksassa päättäjät eivät ole olleet yhtä saamattomia, ja siellä on saatu tuntuvia voittoja. Vaikka Saksan talous kävi 2008 alkaneessa kriisissä jopa Yhdysvaltojen talouslukemia alempana, Saksan työllisyys pysyi kutakuinkin samoissa lukemissa. (Lähde: Eurostat)

Yksi pääasiallisista ihmelääkkeistä Saksan menestykseen on ollut ns. ”kurzarbeit”-ohjelma. (Kurzarbeit kääntyy karkeasti ”lyhyt-työksi”.)

Kurzarbeit on Saksan ay-liikkeen aivotuote, ja se perustuu siihen, että irtisanomisten sijaan ay-liike neuvottelee työnantajan kanssa työajan lyhennyksistä. Eli sen sijaan, että muutama ihminen irtisanottaisiin, kaikkien työaikaa lyhennetään.

Aloitteella on lukuisia hyötyjä. Työntekijöillä jää enemmän vapaa-aikaa, työttömyyskassalle ei tule yhtä paljon menoja (koska irtisanomisia ei tule), ja keskiverto työtunti tehostuu, kun työvuorot eivät vaadi yhtä pitkää keskittymistä.

On totta, että työaikojen lyhentyessä palkat pienenisivät, mutta Saksan ay-liike on mieluummin katsonut tilannetta solidaarisuuden näkökulmasta. Sen sijaan, että oltaisiin kateellisia naapuriyritykselle isommista palkoista, saksalaiset työntekijät ovat halunneet kohdata työnantajiensa päähänpistot yhdessä toimien.

Sillä aikaa kun suomalaiset ay-pomot kilpailevat keskenään jäsenmääristä ja määrärahoista, saksalainen ay-liike on keksinyt omaperäisen, tehokkaan ja solidaarisen ratkaisun talouskriisin ”vaihtoehdottomuuteen”.

Nyt olisi suomalaisillakin korkea aika laittaa painetta omiin ammattiliittoihinsa päin.

Työn kultti

Jos Suomen politiikan valtavirta sisältää jonkun mielettömän kultin, niin se on työn kultti. Harva se päivä kuulee tokaisuja, kuten ”julkisella sektorilla tarvitaan lisää työtä”, ”Suomi tarvitsee lisää työtä/työntekijöitä”, tai: ”Kreikka on kriisissä koska siellä ei tehdä työtä!” Kaikki ovat haudanvakavissaan ”protestanttisen työmoraalin” kanssa, ja laiskuus on suurin herja mistä voi ihmistä syyttää.

Etenkin täällä länsimaissa työhön ja ahkeruuteen suhtaudutaan uskonnollisella vakaumuksella. Jotkut väittävät ihan tosissaan elävänsä työntekoa varten, ja pahimpien työtä palvovien puheissa työ on jokin epämiellyttävä katumusharjoitus jota hyveelliset ihmiset harjoittavat.


Katsokaa tuota hyveen määrää!

Yhteiskunta ei kuitenkaan ole työtä varten. Niin epähyveellisiä kuin lomat ja vapaa-aika ovatkin, juuri niiden korkea määrä on se syy, minkä takia suuri osa meistä töitä ylipäätään tekee. Yksinkertainen logiikka tuntuisi sanelevan, että yhteiskunnan menestys mitataan joutilaisuuden määrässä.

Joutilaisuudesta on myös monia hyötyjä, joita kävin jo läpi, kun käsittelin kuuden tunnin työpäivää. Mielenterveys paranee, stressi vähenee, perhesuhteet parantuvat ja fyysinen terveyskin paranee. Ihmisille jää aikaa kulttuurin harjoittamiseen (kansallisen korkeakulttuurin luomiseen), ja kansantaloudellisestikin vähempi työmäärä henkeä kohden takaa vaurauden tasaisemman jakaantumisen.

Moni vanhoillinen älähtää tässä vaiheessa: ”Mutta entäs kansanatalous? Vain raskas työnteko mahdollistaa edes sen pienen joutilaisuuden jota meillä on! Vapaa-aika pitää ansaita!”

Nykyaikaisen ideologian mukaan voisi helposti luulla noin, mutta tilastot sanovat muuta. Esim. kun Euroopan maat laitetaan järjestykseen henkeä kohden tehtyjen työtuntien mukaisesti, tulokset ovat mielenkiintoisia. Kovimmat työntekijät eivät suinkaan ole rikkaita. Oikeastaan, työn määrän ja vaurauden välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Eniten työtä paiskovien maiden kärjessä keikailevat rutiköyhät maat, tai sitten rikkaat maat, joissa on valtavat tuloerot. Hyvinvointivaltiot, eli rikkaat maat, joiden tulot ovat tasaisesti jakaantuneet, tekevät selvästi vähiten töitä.

On siis päivän selvää, että työn määrällä ei kukaan ole rikastunut. Samasta tilastosta selviää kuitenkin, että työn tehokkuutta vertailtaessa rikkaiden maiden työtunnit ovat selvästi tehokkaampia kuin muiden maiden. Tällä on vähemmän tekemistä työpaikalla laiskottelun kanssa, ja enemmän tekemistä sen kanssa, että vain rikkaissa maissa on varaa hankkia työpaikoille uusimmat tietokoneet, tehdaskoneet, työkalut ja asiantuntijat. Rikkaus syntyy siis siitä, että se pieni työmäärä jota tehdään, saadaan tehokkaaksi investoimalla tehokkaisiin koneisiin.

Suomalaisten bussikuskien työtunnit ovat tehokkaampia kuin Intiassa. Tämä ei johdu siitä, että Intiassa ollaan laiskoja, vaan siitä, että Intian yhteiskunta ei kustanna laadukkaita teitä, uusimpia busseja ja siellä ei myöskään ole yhtä kalliilla koulutettuja julkisen liikenteen asiantuntijoita.

Juuri tästä syystä rikkaat suosivat työn kulttia. On helpompaa lisätä oman yrityksen tuottavuutta käskemällä työntekijöitä paiskimaan töitä kovemmin, kuin että tuhlaisi valtavat määrät rahaa kalliisiin investointeihin. Yrityksillä ja niiden omistajilla ei ole mitään halua osallistua maan yhteiseen rakentamiseen, vaan sen sijaan he käskevät meitä suhtautumaan ”rakentavasti” työntekoon.

Meillä ei kuitenkaan ole mitään tarvetta paiskia töitä lujaa. Siitä ei oikeastaan olisi edes mitään hyötyä, sillä kuten todettua, vauraus syntyy yhteiskunnan yhteisistä investoinneista ja hyvästä organisaatiosta. Sen sijaan meidän täytyy karistaa harteiltamme tämä kivikautinen työn kultti, ja rakentaa yhteiskunta, jossa voisimme keskittyä omaan parempaan elämäämme. Tämä tarkoittaa kuuden tunnin työpäivää, pidempiä lomia, liberaalimpaa työmoraalia, ja ennen kaikkea sitä, että laitamme rikkaat osallistumaan yhteisiin talkoisiin. Ongelma nimittäin piilee siinä, että näin yhteisten investointien näkökulmasta rikkaisiin laitettu raha on tuhlattua rahaa.

Schubak ja sananvapaus

Vaalit ovat ohi, ja koska vain murto-osa blogini lukijoista on facebook-kavereinani, haluaisin kiittää äänestäjiäni myös näin blogin välityksellä.

Nyt en kuitenkaan kirjoita vaaleista, vaan kokoomusnuorten vpj:n Schubakin edesottamuksista mediassa, ja sen saamista reaktioista. En nyt lähde analysoimaan kovin pitkälle tätä kohua, syistä jotka luette kohta, mutta muutaman asian haluan kommentoida.

Ensinnäkin, monet kokoomuslaiset ja muut kelkassa roikkuvat sosiaalidarwinistit ovat yhteen ääneen ilmaisseet pahastuksensa kohusta. Monen, kuten Korholan, mukaan ”vasemmisto” (eli tässä tapauksessa kaikki äärioikeistosta vasemmalla olevat) on sivuuttanut Schubakin ”täysin asiallisen” keskustelun avauksen.

Sitä minä en käsitä, että miten jonkun mielestä tämä on asiallinen keskustelun avaus. Keskustelut lapsilisistä käytiin yli viisikymmentä vuotta sitten, ja silloin änkyröimmätkin oikeistolaiset tulivat siihen lopputulokseen, että varaukseton lapsilisä kaikille on erittäin hyvä idea. Schubakin avautuminen on vähemmän keskustelun avaus, ja enemmän vain tosi paljon mediakohua aiheuttanut trolli. Kuka tahansa teini-ikäinen internetin etikettiä tunteva tietää, että viimeisin reaktio trolliin tulee olla vakava suhtautuminen ja yksityiskohtainen vastaus. (Minä nyt lankean trolliin oikein olan takaa, mutta eipä ole ensimmäinen kerta…)

Tosiasia on, että mitä huonompi sosiaaliturva maassa on, sitä enemmän köyhät perheet hankkivat lapsia. Ilmiö on siis päinvastainen, kuin mitä kokoomuksen ”kannustin”-logiikka ehdottaa. (Kannustin-logiikka kuuluu muutenkin 1800-luvulle.) Tämä johtuu hyvin yksinkertaisesta syystä.

Köyhissä maissa lapset toimivat ikäänkuin sosiaaliturvana vanhemmilleen. Kun vanhemmilla ei ole sosiaaliturvaa, kuten eläkettä tai lapsilisiä, heidän ainoaksi mahdollisuudekseen jää tehdä paljon lapsia siinä toivossa, että joku tai kaikki näistä lapsista kykenee elättämään heidät vanhoina. Todellisuudessa siis sosiaaliturva toimii täysin päinvastoin kuin Schubak ehdottaa. Isompi sosiaaliturva tarkoittaa vähemmän lapsia köyhiin perheisiin.

Tämä ei tietenkään ole mikään uusi tieto. Kuten sanoin, oikeistossakin tämä on tiedetty kylmän sodan aikanakin. Schubakin avaus on siis vähemmän pohtivaa keskustelun avausta, ja enemmän poliittinen vastine ”litteä maa-yhteisölle”.

Toisaalla Internetissä Schubakin kohtaamaa painostusta on arvosteltu sananvapauden näkökulmasta. Erityistä arvostelua saa kokoomusnuorten johto, joka näyttää Schubakille järjestön ovea. Tämä nähdään joidenkin mielestä sananvapauden vastaisena, joka on tietenkin täyttä huuhaata.

Sananvapaus tarkoittaa sitä, että valtio ei estä kenenkään puheita tai mielipiteitä, ja sitä ettei valtio niiden pohjalta vainoa ketään. Näin on myös Schubakin tapauksessa, sillä kukaan ei estä häntä vaikka tekemästä lisää yhtä höyrypäisiä kommentteja. Kenelläkään ei ole kuitenkaan mitään velvollisuutta ottaa mitään mielipiteitä vakavasti. Tämän lisäksi sananvapaus ei tarkoita, että vastuun sanomisistaan voisi ulkoistaa aina niin halutessaan. Jos menee julkisesti töräyttämään kivikautisia arvoja, niin silloin pitää myös pystyä seisomaan sanojensa takana julkisessa keskustelussa, kun muut käyttävät sananvapauttaan. Poliittisilla järjestöillä on tämän lisäksi täysi oikeus valikoida jäsenensä, enkä ymmärrä miksi asian laidan pitäisi olla toisin.

Tähän loppuun linkitän mielenkiintoisen tilaston köyhyydestä maailmassa, sekä videon, joka sopii tähän ”asialliseen keskusteluun” oikein hyvin.