Oppitunti filosofeille

Filosofia ei ole kuollut, vaikka sen ehkä pitäisi olla. Tätä todistavat lukuisat vaalipaneelit ja keskustelut, mutta viimeisimpänä kuitenkin Tom Lundbergin viikon kolumni.

Tämä oikeistolainen sosiaalidarwinismin manifesti tekee sen saman väitteen, jota lähes kaikki eduskuntapuolueet hymistelevät keskenään: ”Sellainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa ihmisillä on ainoastaan oikeuksia, on saapumassa tiensä päähän.” Tekstistä löytää kaikki sunnuntaioikeistolaisen olkinuket, kuten idealistisen vasemmistoeliitin sekä yhteiskunnan vapaamatkustajat.

Voisin tietysti huomauttaa, kuinka kukaan ei oikeasti väitä, että yhteiskunnassa pitäisi olla vain oikeuksia. Voisin myös huomauttaa sen mitä olen aikaisemmissa kirjoituksissanikin huomauttanut, eli hyvinvointiyhteiskunnan väärinkäyttöä suurempi ongelma on hyvinvointiyhteiskunnan alikäyttö. En kuitenkaan lähde pidemmälle tähän leikkiin, sillä varsinainen pointtini on paljon yleisempi.

Nykypolitiikan keskustelussa ei enää muuhun törmääkään kuin Lundbergin artikkelin kaltaiseen filosofointiin. Ylen kuntavaalien aloituspaneelissa keskustelu pyöri saman aiheen ympärillä, eli siinä, kuinka teoriassa yhteiskunnassa pitäisi katsoa myös muualle kuin viranomaisten toimiin. Tätä selitellään ”vastuulla”, ”vapaamatkustajilla” ja Niinistön ”solidaarisuudella”, jossa kukaan ei jättäydy toisen hoivattavaksi. Siinä missä keskustelu olisi varmasti mielenkiintoinen, on se rajusti aiheen ohi.

Poliitikkojen tehtävä ei ole keksiä selityksiä sille, miksi muillakin on rooli asioiden korjaamisessa. Poliitikkojen tehtävä on luonnostella, ehdottaa ja lopuksi päättää niistä keinoista, joilla julkinen sektori voi asioihin auttaa. Nykyaikainen filosofia vastuusta, oli se sitten oikeassa tai ei, pyrkii vain peittelemään sitä tosiasiaa, että nykyajan Suomessa kukaan ei enää tee tarvittavia päätöksiä, teoista puhumattakaan. Suomen eduskunta ei enää ole päättävä elin joka toimii asioiden korjaamiseksi, vaan se on filosofinen väittelykerho äärikapitalismin puolustamiseksi.

Kaiken ”vastuu”-retoriikan ja ”vapaamatkustajien” vastustamisen takana valtapuolueet ovat systemaattisesti toimineet vain rikkaimman kansanosan olojen pönkittämiseksi köyhien ja keskiluokan kustannuksella. Esimerkiksi 90-luvun laman jälkeinen talouskasvu meni lähes kokonaan rikkaiden taskuun, siinä missä köyhimpien tulot suorastaan laskivat. Tuloerojen kasvu ei kuitenkaan ole pakollista. Silti rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet päähallituspuolueen väristä riippumatta. (Edellinen lähde.)

Kaikesta jalomielisestä filosofiasta huolimatta eduskunnan teot ovat johtaneet:
Suurimpaan ruuan hinnan nousuun Euroopassa
Teollisuuden alan konkursseihin ja alasajoon
Kasvaneeseen ekologiseen jalanjälkeen. (Teollisuuden alasajosta huolimatta.)
Köyhien määrän kasvuun.
Yksityisten kansalaisten velkaantumiseen.
Asumisen hinnan nousuun…
… Erityisesti vuokralaisten tapauksessa.
Rikkaiden verotuksen lepsuuntumiseen.
Julkisen liikenteen hintojen nousuun.
…jne…

Kutsukaa minua vaikka vastuuttomaksi, mutta jos ”yksilön vastuu” saa aikaan tällaista jälkeä, niin jätän suosiolla moisen filosofoinnin muille.

Minä en ainakaan tarvitse moralisoivaa selittelyä siitä, että kenen vastuulla mikäkin on, ja onko hyvinvointivaltio periaatteessa oikeudenmukainen idea. Minä haluaisin kuulla poliitikoilta oikeita ehdotuksia siitä, miten he aikovat omalta osaltaan korjata nämä asiat. Mikä vielä parempaa, jos näkisin heidän tekevän jotain ongelmien eteen, saattaisin ehkä jopa tukea heitä.

Mutta ei, nykyisellään poliitikot vain pyrkivät erilaisella retoriikalla peittelemään sitä, että heillä on puolueesta riippumatta tarjota vain yhtä asiaa. Sitä samaa vanhaa kurjistamispolitiikkaa, joka on jatkunut 90-luvun lamasta asti.

Miten olisi täysin uudenlaiset ratkaisut? Jos laitettaisiinkin rikkaat maksamaan oma kriisinsä esim. SKP:n ehdottamalla pääomaverouudistuksella. Yksinään sillä saataisiin talouteen noin 1,5 miljardia euroa pelivaraa. Oma arvovalintansa on myös hallituksen ratkaisu heittää 560 miljoonaa euroa aseisiin rauhan aikana, tai helpottaa energiaveroa 200 miljoonalla.

Jo pelkästään näillä luvuilla kustannettaisiin paljon ihan oikeaa toimintaa yhteiskunnan perustoimintojen hyväksi. Siinä olisikin ehdotus puolueille: jos olisi näyttää tällaisia toimia peruspalveluitten hyväksi, ei tarvitsisi tuhlata äänestäjien aikaa tyhjänpäiväisellä filosofialla.

Tästä on kyse, kun SKP lähti kuntavaaleihinsa motolla: ”tekoja lähipalveluiden puolesta!”

Tekeekö politiikka meitä, vai teemmekö me politiikkaa?

Itse politiikassa mukana olevat syyttävät usein nuoria apaattisuudesta. Tämä tehdään usein suuressa paremmuudentunnossa, enkä voi kieltää ettenkö olisi itsekin sortunut tähän aika ajoin. Tietyssä valossa apaattisia nuoria on kuitenkin hyvin helppo ymmärtää, sillä he tuntuvat olevan perillä lähes mystisestä nykypolitiikan ominaisuudesta.

Kaikki suomalainen politiikka tehdään alistumisen lähtökohdista. Mitä muuta neuroottisesti toisteltu ”vastuu” olisikaan, kuin ”välttämättömän” edessä nöyrtymistä. Leikkauspolitiikkaa ja säästöjä perustellaan tilanteen pakottamana ainoana vaihtoehtona, ja EU:n pankkitukien perusteluissa on tiettyä ”mitä muutakaan me voisimme tehdä”-äänensävyä. Kun vallalla on ajatus pelkästä luonnonvoimilta suojautumisesta, väite: ”politiikalla ei voi saada muutosta aikaan” tuntuu olevan suorastaan hyvin perusteltu.

Tämän asenteen olemassaololla pystytään selittämään paitsi poliittinen apaattisuus, myös perussuomalaisten suosio.

Perussuomalaiset ovat mediankin mukaan protestipuolue, mutta protesti mille? Totisesti eivät leikkauspolitiikalle tai valtoimenaan riehuvalle kapitalismille, sillä persujen kunta-aloitteita on odotettu kuin kuuta nousevaa jo useita vuosia lähes kaikissa kunnissa, missä heillä vain on valtuutettuja. Eduskunnassakin aloitetyö on heillä mitä nyt milloinkin. Kyseessä ei myöskään ole protesti sorrettujen puolesta eliittiä vastaan, sillä perussuomalaisten kannattajakunta tulee selvästi keskiverto kansalaista parempituloisista.

Perussuomalaisissa on kuitenkin sitä jotain, jota politiikassa kaivattaisiin. He lähtevät omista lähtökohdistaan, ja pyrkivät muovaamaan yhteiskuntaa haluamakseen. Väitänkin, että perussuomalaiset ovat protesti nimenomaan kaikkea parlamentaarista politiikkaa vaivaavalle ja apaattiselle tapahtumien edessä antautumiselle. Tämän takia myös jotkut vasemmistolaiset ovat kokeneet houkutusta perussuomalaisia kohti, ja tätä henkeä kaivattaisiin myös vasemmistossa.

Jos asia jätettäisiin yleiselle tasolle, niin tämän blogikirjoituksen näkemystä olisi helppo kritisoida. Kaikki puolueethan ainakin näennäisesti ovat sitä mieltä, että politiikalla voi vaikuttaa. Mutta eivätkö nämä samat poliitikot aina kysyttäessä leikkauksista ja pankkituesta toista niitä samoja mantroja? ”Leikkaukset ovat pakollisia”, ”pankkituelle ei ole vaihtoehtoja”, tai: ”kuntauudistus on väistämätön.” (”Resistance is futile”?)

Kerran muuan toimittaja kysyi Che Guevaralta, mitä tarvittaisiin, jotta vallankumous onnistuisi latinalaisessa amerikassa. Che huudahti yksinkertaisesti: ”Munaa!” Silläkin riskillä, että suututan tätä lukevat feministit (ilmeisesti Chen mielestä naiset eivät tee vallankumouksia latinalaisessa amerikassa…), sanon, että juuri tätä paljon puhuttua munaa on puuttunut koko Euroopan poliittiselta kentältä. Kukaan ei enää uskalla tehdä mitään tavallisesta poikkeavaa, sillä ”luonnonvoimien” vastustaminen saattaisi vaikka päättyä epäonnistumiseen ja vaalitappioon. Synkässä apatiassa vain seurataan Yhdysvaltoja, ja puhutaan sitten jälkeenpäin ”vastuusta” ja ”välttämättömyydestä”.

Poliittisen apatian purkamiseksi ja yleisen moraalin kohottamiseksi, on välttämätöntä huutaa kaikista mahdollisista medioista, että muutos on mahdollista. Meidän ei todellakaan ole mikään pakko jättäytyä historian räsynukeiksi, vaan poliittisia vaihtoehtoja on kaikelle aina leikkauspolitiikasta tuloerojen kasvuun. Kommunistien tehtävänä on paljastaa, että ”vastuu” ei ole mitään muuta kuin pelkuruutta, ja että ”säästäminen” on vain leikkauksia ja yhteiskunnan purkamista. Me voimme tehdä yhteiskunnastamme juuri sellaisen kuin haluamme.

Johan Palefacekin laulaa, että ”…me voidaan tehdä ihan mitä halutaan…”

Poliittisesti apaattiset nuoret ovat siis tajunneet puolet jutun juonesta. Nykyään politiikka tosiaankin tekee meitä. Seuraavaksi heidät pitäisi saada huomaamaan, että me voimme tehdä politiikkaa.

Kenen joukoissa seisot?

Jos Suomessa kehtaa avata suunsa luokkayhteiskunnasta tai luokkatietoisuudesta saa yleensä suuntaansa huvittuneita tuhahduksia tai ainakin paremmin tietäviä katseita. Yleinen käsitys on se, että työväen identiteetti on niin ”last season”, ja että Suomi on siirtynyt jo jonnekin luokkayhteiskunnan tuolle puolen. Minun täytyy kuitenkin ihmetellä, että mistä ihmeestä olemme saaneet tällaista päähämme.

Yläluokka on tunnetusti edelleen hyvin luokkatietoista. Myyttiä kansakuntaa ylläpitävästä eliitistä, ja ”niiden duunareitten” toissijaisuudesta levitellään mediassakin harva se päivä. Silti jostain syystä olemme saaneet päähämme, että juuri palkansaajien luokka-identiteetti on jokin hurahtaneiden aktivistien juttu.

Vielä kummallisemmaksi tapaus muuttuu, kun huomaamme työväen luokka-identiteetille olevan suurta tarvetta. Jopa edistyneessä sosiaalidemokraattisessa Suomessamme, kriisin tullessa kaikkein ensimmäisenä ovat tulilinjalla köyhät, pätkätyöläiset ja muut palkansaajat. 90-luvun laman jälkeinen talouskasvukin valui lähes kokonaan rikkaimman kymmenen prosentin taskuun, ja sitten meillä ihmetellään luokka-yhteiskunnan paluuta ja tuloerojen kasvua.

Ottaakseni kantaa kysymykseen siitä, ketkä kuuluvat työväenluokkaan, minun on sanottava seuraavaa. Työväenluokkaan kuuluvat ne, työtä tekevät tai työtä hakevat, jotka ovat hyvinvointivaltion alasajossa uhrin asemassa. Tämä sisältää tavanomaisten duunareiden lisäksi lähes koko ”keskiluokan” sekä useimmat pienyrittäjät.

Aivan, pienyrittäjät. Vastoin monen kiihkokapitalistin unelmia, yrittäjät eivät ole yhtenäinen kansanryhmä joilla on kaikilla samat intressit. Kun poliitikot puhuvat ”yrittäjien” eduista ja tarpeista, he puhuvat nimenomaan suurista kansainvälisistä yrityksistä. Mitä he nyt ratsastavat mielikuvalla ahkerasta ja yritteliäästä pienyrittäjästä.

Nyt kun hallitus on päättänyt hyökätä työväenluokan kimppuun säästämällä kuntien valtionosuuksista sekä korottamalla arvonlisäveroa, on itse kunkin aika pohtia, olimmeko me tämän kriisin aiheuttajia, ja miksi meillä maksatetaan nämä toimet. Kun hallitus myöntää veroalea yritysten yhteisöverolle, voisimme pohtia, olemmeko tosiaankin siinä rikkaimmassa muutamassa prosentissa, jotka tästä eniten hyötyvät. Nyt kun luokka-eroja revitään taas auki, tulee jokaisen miettiä, kenen joukoissa seisoo.

Kuuden tunnin työpäivä, miksi ja miten?

Katsoin tänään (4.9.2012) Ajankohtaisen kakkosen, jossa muiden aiheiden lomassa käsiteltiin kuuden tunnin työpäivää. Ohjelma kävi lyhyesti läpi uudistuksen idean, mutta suurin osa ohjelmasta keskittyi kansanedustajien asenteisiin uudistusta kohtaan. Ohjelmassa haastateltiin myös työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan jäseniä erilaisista uudistusehdotuksista.

Kuuden tunnin työpäivä on yksinkertainen idea, joka on viimeaikoina kerännyt kannatusta työpolitiikkaa seuraavissa piireissä. Kun työpäivä lyhennetään kuuteen tuntiin, saadaan monenlaisia kansallisia hyötyjä, kuten parempaa mielenterveyttä, enemmän vapaa-aikaa, parantuvaa perhe-elämää ja pidempiä työuria. Näiden jo ohjelmassa mainittujen etujen lisäksi kuuden tunnin työpäivää on puolustettu (jostain syystä ohjelmasta pois jätetyin) argumentein. Kuuden tunnin työpäivä nimittäin parantaisi yhden työtunnin keskimääräistä työtehokkuutta, sillä työtunnit ovat tutkitusti tehottomampia pitkän työvuoron lopussa, ja ihmisen kyky keskittyä on muutenkin paljon kahdeksaa tuntia lyhyempi.

Myös kansantaloudellista hyötyä saataisiin, sillä mm. Saksassa on jo onnistuttu torjumaan työttömyyttä lyhentämällä työpäivää. Suomessakin Elintarviketeollisuuden työnantajat toivoivat lyhyempää työpäivää 2010. Tämän sanottiin vähentävän mm. osa-aikatöiden ja määräaikaisten työsuhteiden määrää. Epävarmuuden ja työttömyyden vähentyessä palkansaajien määrä ei ainoastaan kasva, vaan myös valtion menot vähenevät, kun työttömyystukea nostaa yhä harvempi.

Kuuden tunnin työpäivä on pidetty päätöksenteosta sivussa lähinnä poliittisista ja ideologisista syistä. Ajankohtaisessa kakkosessa kokoomuslainen valiokunnan edustaja sanoi, että kuuden tunnin työpäivä lisäisi byrokratiaa. Tämä lausunto tehtiin siitä huolimatta, että Saksassa malli on saatu toimimaan oikein hyvin. Puhuttaessa julkisen puolen kuuden tunnin työpäivistä, kokoomusedustaja (jonka nimeä en millään muista) totesi, että julkisella puolella pitäisi tehdä enemmän, ei vähemmän töitä. Tähän virheelliseen tulkintaan tulemme tuota pikaa.

Ammattiliitot ovat torjuneet kuuden tunnin työpäivän sillä perusteella, että lyhenevät työpäivät tarkoittavat pienempää palkkaa. Palkkojen nostaminen on tietenkin tarpeen, etenkin pienemmissä tuloluokissa, mutta tämä onkin jo eri puheenaihe. On surullista nähdä ammattiliitot tällaisina mafioina, jotka ovat valmiita suurempaan työttömyyteen, jos vain heidän jäsenensä nauttivat suurempaa palkkaa.

Kuuden tunnin työpäivän taloudellisuus voi olla intuition (tai lähinnä ideologian) vastaista nykymaailmassa, jossa ihannoidaan kovaa ja pitkää työntekoa. Moni luulee, kuten kokoomusedustaja totesi, että tarvitaan lisää työtä. Todellisuudessa työnteon määrä ei ole kansantaloudessa lainkaan niin tärkeää, kuin työnteon organisointi. Mottomme pitäisi olla: ”work smart, not hard”. Tämä logiikka kuitenkin ohittaa monet vanhoilliset poliitikot, joiden työnihannointi ajetaan eduskunnassa läpi, vaikka se sitten tarkoittaisi isompia jonoja työttömyyskassalla ja mielenterveysklinikoilla.

Tämä onkin ajankohtaisen kakkosen tuoma toinen puoli keskustelusta. Kansanedustajiemme päättäväisyys saada kuuden tunnin työpäivää oli vähintäänkin selkärangaton, myös niiden keskuudessa, jotka periaatteessa olivat idean kannalla. Vain neljä valiokunnan kansanedustajaa otti selvän kannan kuuden tunnin työpäivän puolesta, ja loput joko kieltäytyivät täysin, tai ehdottivat jonkinlaisia selvityksiä aiheesta.

Myös ehdotusten sisällöt olivat mitäänsanomattomia. Ohjelmassa puhuttiin paljon yksittäisten yritysten kannustamisesta kuuden tunnin työpäiviä sisältäviin säästöratkaisuihin, julkisen sektorin ottamisesta kokeiluun kuuden tunnin työpäivissä sekä muista puolivillaisista ehdotuksista. Yksityisen sektorin ”kannustaminen” ei tietenkään ole toiminut ennenkään, mutta kuvitelkaa, jos AY-liike olisi aloittanut kampanjansa kahdeksan tunnin työpäivästä samanlaisilla ehdotuksilla. ”Ehdotamme, että yrityksiä kannustetaan säästämään työaikaa lyhentämällä irtisanomisten sijaan. Tämä tehtäisiin verokevennyksin ja valtionavuin…” Siinä olisivat jääneet joko kahdeksan tunnin työpäivät saamatta, tai tuon ajan puolueilta tukijat tulematta. Yleisen työpäivän säätäminen kuuden tunnin pituiseksi ei ole liian radikaali pyyntö.

Entä miten me sitten lähdemme ajamaan kuuden tunnin työpäivää? Samalla lailla kuin saimme kahdeksan tunnin työpäivänkin. Päättäväistä ja ei-liian-kilttiä kansanliikettä vastaan eivät hallitukset tai puolueet uskalla keplotella. Siinä on jokaisen katsottava peiliin, että onko kukin itse tällainen päättäväinen ja ei-liian-kiltti kansalainen.

Ps. Itse en jaksanut tarkistaa nimiä tai muita yksityiskohtia katsomalla ohjelmaa uudelleen, mutta ajankohtaisen kakkosen pitäisi olla katsottavissa vielä pari päivää tästä linkistä.