Kuka suunnittelee ja kenen eduksi?

Tämä juttu julkaistiin Ilkassa mielipideosastolla 29.7.2012

Kuka suunnittelee ja kenen eduksi?

Kaikki talous on suunniteltua, vastoin yleistä luuloa. Ainoat erot ilmenevät siinä, kuka suunnittelee, millä tavoin ja kenen eduksi.

Tämä väite kuulostaa nykyihmisen korvaan oudolta, mutta talouden suunnittelulla ei ole ainoastaan hyvää tilastoa onnistumisesta, vaan taloutta voi myös suunnitella monin eri tavoin. Meidän ei siis pitäisi säikähtää talouteen puuttumista, vaan sen sijaan meidän pitäisi pitää huolta siitä, että talous suunnitellaan järkevästi ja yleisen edun nimissä.

Talouden suunnittelu ei tarkoita välttämättä viisivuotissuunnitelmia ja hankalaa käytännön toteutusta. Itäblokin lisäksi myös monet länsimaat ovat harjoittaneet hyvinkin tiukkaa talouden suunnittelua, lähinnä poikkeustilanteissa.

Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana länsiliittoutuneet olivat alistaneet teollisuutensa täysin keskusjohtoisen suunnittelun alaiseksi, ja siitä huolimatta (tai juuri sen takia) kaikki talouden tavoitteet kyettiin saavuttamaan.

Myös nykyaikana suurin osa hyvinvoinnistamme on suunniteltua. Valtio-omisteisten yhtiöiden kautta monet maat suunnittelevat suoraan useita kymmeniä prosentteja bruttokansantuotteestaan. Suoran suunnittelun alaisena toimii kokonaisia teollisuudenaloja, kuten rautatiet, tieverkostot sekä sähkön- ja vedenjakelu.

Valtiot suunnittelevat talouttaan myös yleisesti, tosin hieman eri metodein kuin mitä harjoitettiin itäblokin maissa. Siinä missä Neuvostoliiton talous suunniteltiin komennoin ja kiintiöin, nykyvaltiot suunnittelevat taloutensa niinsanotun indikatiivisen suunnittelun kautta.

Valtiomme eivät suinkaan komenna yrityksiä suoraan, vaan asettavat valtiontaloudelle tietyt tavoitteet joihin pyritään lukuisten epäsuorien vaikutuskeinojen avulla. Nykyajan taloutta ei suunnitella komentamalla, vaan työkaluina käytetään valtionapua, tulleja, veroja ja korkoja.

En suinkaan väitä, että talouden suunnitteluun pitäisi puuttua vain sen takia, koska olemme aina tehneet niin. Talouden suunnitteluun pitää puuttua, sillä taloutta pitää suunnitella. Aina kun talous perustuu vahvaan työnjakoon, ja aina kun taloudessa investoinnin ja siitä saatavan tuloksen välillä on merkittävästi aikaa, ilman suunnittelua ei pärjää.

Vaarana onkin se, että jos valtio ei ota taloutensa suunnittelua vakavasti, niin sen valtatyhjiön täyttävät pankit sekä suurimmat yritykset.

Meidän pitäisikin lopettaa erilaisten tekosyiden keksiminen sille, ettemme muka voisi puuttua ns. ”yksityisten” asioiden hoitoon. Viimeistään eurokriisi on osoittanut sen, että suuryritykset ja pankit eivät ole kovin yksityinen asia, vaikka olisivatkin yksittäisten henkilöiden omistamia.

Taloutta on suunniteltu aina, mutta vasta viimeaikoina olemme alkaneet suunnitella talouttamme rikkaimman prosentin ehdoilla, ja köyhimmän 99:än prosentin kustannuksella. Tälle on tultava loppu, ja meidän on vaadittava talouden järkevämpää suunnittelua kaikkien kansalaisten hyväksi.

Mainokset

On säästämistä, ja sitten on säästämistä

Arkijärjen mukaan säästäminen on hyvin yksinkertainen asia. Ensin leikataan menoja, ja jos se ei riitä, hankitaan jostain tuloja. Raha tosiaankin tuntuu yksinkertaistavan talouden näihin kahteen vaihtoehtoon, ja ikävä kyllä kaikki talouspolitiikkammekin tuntuu perustavan säästötoimensa tähän logiikkaan. Tosiasiassa säästää voi monella tapaa, ja erilaisilla säästökeinoilla on erilaiset vaikutukset.

Todella surullista yhteiskunnassamme on se, kuinka säästämisestä puhuttaessa juoksemme ensimmäisenä rikkaiden luokse kysymään neuvoja. Yhdysvaltojenhan pitäisi tietää säästämisestä jotain, hehän ovat niin rikkaita. Ongelmana tässä logiikassa on se, että rikkaat maat ovat voineet rikastua vaikka sattuman kautta. Heillä on kenties ollut paljon myytäviä resursseja, tai jokin poliittinen etu. Säästämisen mestareita ovat ne, jotka ovat onnistuneet luomaan modernin yhteiskunnan syrjäisillä ja raaka-aineettomilla alueilla. Kun haemme neuvoja säästämiseen, meidän tulisi rynnätä Islantiin, Grönlantiin, Kanadan syrjäseuduille, Lappiin jne…

Miksi me emme näin tee? Koska heidän neuvonsa ja asiantuntemuksensa ei sovi meidän oikeistolaiseen ideologiaamme. Kun haemme suurimpia julkisia sektoreita maailmassa, saammekin nenämme eteen juuri luetellut alueet. Kärkisijoilla keikkuvat puoli vuosisataa kauppasaartoa kestänyt Kuuba, Islanti, Suomi ja Grönlannin omistava Tanska.

Selviytymis-strategia on looginen. Kun maalla on vähän käytettävissä olevia resursseja, sekä valtavasti esteitä niiden käytölle (Kylmä sää, kauppasaarto, suuret välimatkat yms.) ei sillä maalla ole varaa leikkiä vapaa-markkina ideologioiden kanssa. Kaikki resurssit on käytettävä tehokkaasti ja suoraan yhteiskunnan haluamiin asioihin, eikä ulkoisvaikutuksia ole varaa ottaa. Tämä kaikki onkin vaatinut pientä yksityistä sektoria ja pääoman valjastamista yhteiseen käyttöön ja suunnitteluun.

Ulkoisvaikutukset ovat tämän tarinan toinen puoli. Yksi syy Afrikan kehittymisen surutarinaan on Afrikan maiden liika luottamus länsimaiseen, puhtaasti rahalliseen, säästämispolitiikkaan. Afrikan maat ovat leikanneet menoja ja lisänneet tuloja, jonka seurauksena ne ovat usein riippuvaisia ulkomaisista yksityisistä sijoittajista. Hieman syvällisemmän suunnittelun puuttuessa, yksityinen sektori on saanut vapaat kädet toimilleen, ja ulkoisvaikutukset riehuvat valtoimenaan. Esimerkiksi Afrikan vesivarannot tuppasivat olemaan puhtaita ja laajalti juomakelpoisia ennen niin sanottua ”kehitystä”. Tehokkuus ja säästäminen pelkkää tilinauhaa katsoen on jättänyt yritykset saastuttamaan vesivarannot, ja kaikki tämä tietysti talouskasvun nimissä. Moista toimintaa ei voi kutsua tehokkaaksi tai säästäväiseksi resurssien käytöksi. Itseasiassa, talouskasvua säästökeinona ihannoiva maailmamme on jo kuluttanut kaikki tälle vuodelle riittäneet resurssinsa.

Nyt kun länsimaissakin puhutaan kriisin myötä säästämisen tärkeydestä, on hyvä muistaa, että säästäminen ei ole pelkkää kuntien alasajoa ja valtionosuuksien leikkaamista. Me tarvitsemme entistä tarkempaa resurssien käyttöä. Kierrätyslaitoksiin on saatava rahaa, kotimaiset tuotteet on käytettävä entistä tarkemmin kotimaassa ja lisää lakeja on säädettävä ulkoisvaikutusten välttämiseksi. Kaiken tämän organisointi tarkoittaa suurempaa julkista sektoria ja pääoman ottamista julkiseen käyttöön. Tällaista toimintaa on myös suojeltava ulkomaiselta kilpailulta, eikä tuontitulleja tai ulkomaisten yritysten omaisuuden kansallistamista tule pelätä.

Julkisen sektorin alasajo ei ole säästämistä. Se on säästämisen mahdollistavien tahojen alasajoa. Myöskään yksityiseen sektoriin luottaminen ei ole säästämistä, sillä se on ulkoisvaikutusten kerjäämistä vähäisten resurssiemme päälle. Ne, jotka haluavat säästää, kyseenalaistavat talouskasvun, ja suunnittelevat tarkasti resurssiensa käytön.

Pankkituelle on vaihtoehtoja

Tässä vähän aikaa sitten Jutta Urpilainen kiteytti EU-keskustelun oivasti. Hän sanoi, että ”maailmasta ei voi hypätä pois”, viitaten perussuomalaisten ehdotuksiin EU:sta eroamiseksi. Kommentti on sekä hyvä kuvaus niistä vaihtoehdoista joita meillä median mukaan on, että monumentti sille, kuinka pihalla suomalainen vasemmisto on eurokriisistä.

Urpilaisen antaman mielikuvan mukaan vaihtoehdot ovat rajattuina joko kriisimaiden pankkitukiin tai tyhjään perussuomalaiseen kritiikkiin. Mitään välivaiheita tai muita vaihtoehtoja ei tunnusteta. Tosiasiassa Euroopan pankkituet eivät ole niinkään tukia pohjoisilta mailta eteläisten maiden taloudelle, vaan ne ovat tulonsiirtoja veronmaksajilta pankkiireille.

Pankkitukia perustellaan sillä, että pankit ovat liian suuria kaatuakseen. Perustelu sinänsä pitää paikkansa, sillä rahoitusalan osuus bruttokansantuotteesta Euroopassa ja Yhdysvalloissa on kohtuuton. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pankkeja pitää tukea ilman mitään kummempia ehtoja.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston taloustieteen professori huomautti terävästi, kuinka veronmaksajien rahan siirtäminen pankeille ilman omistuksen muuttumista on kohtuutonta. Nykyisellään pankkituet ovatkin lähinnä ideologista rikkaiden tukemista, joiden avulla kohdemaihin pakotetaan oikeistolainen talouspolitiikka. On erittäin hämmentävää seurata, kuinka Suomen eduskuntapuolueet näkevät tämän auttamisena tai vastuuna.

Tuet ovat kuitenkin vain osa yleisempää ilmiötä, jossa suurempi ja suurempi osa taloudestamme pyörii rahoituksen ympärillä. Rahoitusalan osuuden kasvaminen, ja toisaalta perinteisen työn ja tuotannon osuuden pieneneminen, tarkoittaa sitä, että toisen maailmansodan jälkeen kauppaa tehdään vähemmän ja vähemmän työllä ja oikealla tuotannolla, ja entistä enemmän silkalla omistamisella. Ottaen huomioon, että koko rahoitusalan tarkoitus on vain mahdollistaa käytännön reaalitalous, on tilanne hieman kuin häntä heiluttaisi koiraa. Tästä on myös kyse pankkituissa, joissa Euroopan rahoitusalan häntä on niin iso, että kansantalouden koira heiluu mielellään sen käskystä.

Ongelma on vain siinä, että kukaan ei tunnu olevan huolestunut tästä. Jokainen eduskuntapuolue edustaa jotain mieletöntä ääripäätä. Joko rikkaita tuetaan lähes ehdoitta, kuten nykyisten hallituspuolueiden kanssa tuntuu käyvän, tai sitten kritisoidaan rahan syytämistä ”huonoille valtioille” tajuamatta mistä kriisissä on kyse. (Kuten Soini ja kumppanit.) Kansalaiset jatkavat elämäänsä ihmetellen miksi elintaso laskee, samalla äänestäen puolueita jotka sokeasti jatkavat tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille.

Näin ei ole kuitenkaan pakko olla. Kuten jo yllä huomasimme, taloustieteilijätkin ehdottavat pankkien kansallistamista. Vaatimus on vähintäänkin kohtuullinen, kun muistamme, että pankit ovat ”liian isoja kaatuakseen”. Jos pankit ovat niin isoja, että ne sanelevat koko euroopan elämän, koko euroopalla pitää olla valta vaikuttaa näiden pankkien asioihin. Me tarvitsemme myös lisää rajoitteita siihen, minkälaisia talous-instituutioita saa perustaa, ja minkälaisia taloustoimia saa ottaa. Yksi tällainen aloite on mm. Euroopan vasemmistopuolueen syksyllä allekirjoitettavaksi tuleva kansalaisaloite, jossa säädetään ehdot sille, minkälaisia rahoitustoimia voi harjoittaa Euroopan kustannuksella.

Suomi ei tarvitse yrittäjiä

Viimeaikoina on taas saanut kuulla kuinka Suomi tarvitsee yrittäjiä. Budjettiriihen yhteydessä keskustan Juha Sipilä vaati tukea yrittäjyyteen, ja Ilkassa vihreiden Panu Laturi sanoi, että Suomi tarvitsee innovaatioita, yrittäjyyttä ja ahkeruutta. Virsi on kuitenkin muualtakin tuttu, sillä jokainen eduskuntapuolue tuntuu olevan lääpällään yrittäjyyteen. Ongelma vain syntyy siitä, että yrittäjyydellä, ahkeruudella ja innovaatioilla ei ole mitään tekemistä taloudellisen hyvinvoinnin kanssa. Suomi ei tarvitse yrittäjiä.

Yrittäjyys ei synnytä rikkautta. Maailman rikkaimmat maat kuuluvat myös vähiten yrittäviin. Vähiten yrittävien maiden listalta löytyi vuonna 2010 sellaisia ”köyhyyden pesäkkeitä”, kuten Tanska, Belgia tai Japani. Eniten yrittäviä taas olivat Bolivia, Ghana, Uganda ja Zambia. Jos tästä tilastosta pitäisi päätellä yrittäjyyden vaikutuksia, niin näyttäisi suorastaan siltä, että yrittäjyys luo köyhyyttä.

Tosiasiassa asia on hieman monimutkaisempi. Korkea yrittäjyys ei ole syy, vaan seuraus. Taloudet eivät muokkaudu sen mukaan miten ihmiset alkavat yrittäjiksi, vaan ihmiset alkavat yrittäjiksi sen mukaan miten talous on muokkautunut. Tämän valossa korkea yrittäjyysaste on merkki ihmisten epätoivosta.* Kehitysmaissa taloudet ovat niin huonolla tolalla, että ihmisten on pakko alkaa yrittäjiksi elannon toivossa. Meillä länsimaissa taas taloudella menee hyvin, joten yrittäjyys on jäänyt muutaman rohkean visionäärin harrastukseksi.

Yrittäjyys ei myöskään luo työpaikkoja. On työntekijöiden kannalta yhdentekevää onko maassa yksi tuhannen työntekijän yritys vai viisi kahdensadan työntekijän yritystä. Yrittäjien ja yritysten määrällä ei siis ole mitään tekemistä vaurauden kanssa, eikä työpaikkojen määrän kanssa. Työpaikkojen määrää säätelee koko yhteiskunnan kollektiivinen organisoituminen järkeväksi talousalueeksi. Yritykset eivät pärjää ilman hyvin huollettua julkista puolta, niin kuin he eivät pärjää ilman maksukykyisiä asiakkaitakaan. (Jonka takia kansalaisten maksukyvyn ja lähipalvelujen alasajo on taloudellinen itsemurha.)

Minulla ei ole mitään yrittäjiä vastaan, enkä minä yritä sanoa, että yrittäjät olisivat jotenkin huono juttu. On kuitenkin väärin luulla, että yrittäjyys, ahkeruus ja innovaatio olisivat vaurauden moottoreita. Jos ahkeruus, innovaatio ja yrittäjyys olisivat vaurauden kannalta oleellisia, Bangladesh pyörittäisi maailmantaloutta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä vauraus luodaan hyvällä organisaatiolla, sekä terveellä talouslainsäädännöllä. Muistakaa siis tämä seuraavan kerran kun joku eduskuntapoliitikko tulee selittämään yrittämisen tärkeydestä.

 

* Ha-Joon Chang, 23 Things they don’t tell you about capitalism (ISBN-10 : 1608191664)

 

Nuo pelottavat sosiaalituen väärinkäyttäjät

Seinäjoen sanomat teki pienimuotoisen tutkimuksen, jossa paljastui, kuinka opiskelijat yrittävät ansaita lisätienestejä prostituutiolla. Syy lienee kaikille selvä, opiskelijat on ajettu selkä seinää vasten rahan saannissa. Opintotuki on pientä, se pienikin tuki laitetaan tiukkojen ehtojen taakse, laina ei nykyisessä taloustilanteessa kannata epävarman tulevaisuuden takia, ja työ opiskelun ohessa on sekä kiven alla että epäinhimillinen vaihtoehto. (Aikuisillekin on säädetty ihmisoikeudeksi kahdeksan tunnin työpäivä.)

Uutisen ei pitäisi yllättää ketään. Britanniassa opintomaksujen nousu aiheutti samankaltaista liikehdintää, ja siellä lieveilmiöinä oli myös uhkapelien lisääntymistä ja ilmoittautumista lääkekokeiden koekaniiniksi. Mikäli opiskelijoita ajetaan ahtaammalle, esimerkiksi uuden OKM:än työryhmän osalta, uusia lieveilmiöitä tullaan näkemään, ja vanhat tulevat voimistumaan. OKM:än työryhmän tavoitteissa esiintyykin pahaenteisesti termi ”opintotukikannustin”, ja ”kannustimella” on perinteisesti tarkoitettu erityisesti rankaisevia toimenpiteitä.

Opiskelijoiden ajojahti on kuitenkin vain osa yleisempää ja kovin harmillista ilmiötä. Kaikki tuet ja sosiaalinen toiminta suunnitellaan nyky-yhteiskunnassa väärinkäyttäjiä varten. Poliitikon, ja harmillisen monen kansalaisen mielessä minkä tahansa valtiontuen kohderyhmä on vain valtava salaliittojen pesä, jossa kaikki sosiaalituet lypsetään viimeistä senttiä myöten, mikäli vain mahdollisuus siihen annetaan. Tosimaailma vain on hieman erilainen. Mm. toimeentulotukea jätetään käyttämättä huomattavasti enemmän kuin mitä sitä väärinkäytetään.

Koko yhteiskuntamme on niin pakkomielteinen sosiaalitukien väärinkäytöstä, että jos maassamme kyetään sulkemaan yhden väärinkäyttäjän tie, se tehdään vaikka samalla suljettaisiin kymmenen tukeen oikeutetun rahahanat. On täysin perusteltua väittää, että tämä ei ole tehokasta tukitoimintaa. (Ja niinhän viimeisimmässä linkissä väitetäänkin.)

Tuen saaminen tukeen oikeutetuille on kuitenkin väärinkäytön estoa sekä oikeistolaista ansaitsemis-retoriikkaa tärkeämpää. Suurin osa yhteiskunnasta ymmärtää sen hyödyn, mitä saadaan siitä, että meillä ei ole kadut täynnä kerjäläisiä, huumediilereitä ja prostituoituja. Perille menneillä tuilla on siis hyödyttävä vaikutus siitä huolimatta, onko niiden eteen tehty töitä tai ei. Tämä logiikka vain pitäisi saada kuljetettua eduskuntaan asti.

Perustulon jonkinlaisella läpisaamisella olisi hyvä aloittaa, mutta todellinen ongelma piilee syvemmällä omissa asenteissamme. Meidän tulee lopettaa sosiaalidarwinistinen käsitys siitä, että jos köyhyys on jotenkin ”ansaittua”, niin sille ei pidä tehdä mitään. Köyhyyden poistaminen vaikuttaa positiivisesti kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin, riippumatta siitä onko perustason toimeentulo jotenkin yksilön omaa ansiota tai ei. Toki työn pitää olla myös taloudellisesti palkitsevaa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että työttömillä ja muuten huonosti toimeentulevilla pitäisi olla kurjat oltavat.