Missä ovat käsiraudat nyt?

Jos kaikki tiedotusvälineet ja asiantuntijat ovat yhtä mieltä jostain eurokriisin syystä, niin se on huomio kriisimaiden nousevasta lainakorosta. Olivat nämä korot alunperin perusteltuja tai eivät, on päivänselvää, että yksityiset sijoittajat ovat kilpaa keinotelleet itselleen meheviä voittoja mantereen kustannuksella. Kun yksityinen sektori huomasi, että kriisimaat pelastetaan mittavin toimin, ja vielä ilman seuraamuksia korkojen alkuperäisille nostajille, alkoivat korot nousta Kreikan lisäksi myös Espanjassa, Italiassa, Portugalissa ja Irlannissa. Tällainen keinottelu vaatii toimia, jotka EU:n hallinto on jättänyt tyystin huomiotta. Sijoittajille ja keinottelijoille on lähetettävä selvä viesti siitä, mikä on taloutemme pilaamisen hinta, ja kriisistä vastuulliset keinottelijat on etsittävä oikeuden eteen, ja tuomittava ihmisten elannolla leikkimisestä.

Jos luulet, että vaatimukseni on vain tyhjää äärivasemmistolaista populismia, niin haluaisin huomauttaa, että tämä on yksi ensimmäisiä kriisejä, joissa maiden johdot eivät pidä sijoittajia minkäänlaisessa vastuussa. Esimerkkinä voisin mainita vaikka niinkin äärivasemmistolaisen valtion kuin Yhdysvallat, joka pidätti ja tuomitsi tuhansia pankkiireja S&L-kriisin aikana 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Oikeus tuomitsi pankkiirit lukuisista taloudelle haitallisista keinotteluista. Toinen valtava vasemmistopopulismin pesä, Islanti, vangitsi 2011 lukuisia pankkiireita ja sijoittajia talouden pilaamisesta henkilökohtaisen hyödyn saamiseksi.

Vaikka emme haluaisikaan syntipukkeja, on päivän selvää, että rahoitusmarkkinoihin osallistuvilla on valtava rooli euroopan rahoituskriisissä. Tällaiselle vallalle on asetettava myös mittava vastuuasema. Esimerkiksi 28.6. Helsingin Sanomat julkaisi jutun siitä, kuinka Isossa-Britanniassa ollaan tuomittu jättimäinen pankki Barclays 360 miljoonan euron sakkoihin korkotason keinotekoisesta korottamisesta. Tästä huolimatta Suomen ja Saksan pääasiallinen huoli on ollut pitää näiden rikollisten sijoittajien toiminta kannattavana, ja tätä on perusteltu lähinnä vapaakauppa ideologialla.

Yksityisen sektorin vastuuseen saattaminen on ollut läpi länsimaisen historian vähintäänkin yhtä tärkeää kuin yksityisen sektorin hoivaaminen. Kriisihän siitä tulisi, jos markkinoilla saisi tehdä aivan mitä tahansa. Ehkä nämä oikeustoimet eivät pelasta meitä kriisistä, mutta ne olisivat erittäin terve viesti yhteiskunnaltamme yksityiselle sektorille. Kriisillä keinottelua ei suvaita, ja rikollisesta toiminnasta pitää rangaista. Nykyisen kriisin vastuulliset pitää saada oikeuden eteen, ja tuomita jos se nähdään aiheelliseksi.

Mainokset

Suomi on rikas, mutta säästää vain pitäisi

Tämä julkaistiin Ilkassa mielipidepalstalla 21.6.2012

Suomi on rikas, mutta säästää vain pitäisi

Suomi on nyt sellaisessa tilanteessa jota kaksikymmentä vuotta sitten ei olisi suvaittu hetkeäkään. Hallitus asetti valtavia säästötavoitteita itselleen hallituskauden alussa, ja kunnat pakotetaan samanlaisiin toimiin halusivat ne tai eivät. Tämä ei sinänsä ole kummallista, vaan pöyristyttävän tästä tilanteesta tekee se, minkälaisissa olosuhteissa säästöjä tehdään.

Suomi on rikas maa, ja olemme jopa yksi EU:n talouden ankkureita. Palkansaajien tutkimuslaitos ennustaa tälle vuodelle odotettua suurempaa talouskasvua, ja tilastokeskuksen mukaan viime vuonna kerättiin paljon arviota enemmän verotuloja. Silti joku sai päähänsä, että EU:n sanelema säästökuuri olisi hyvä idea, ja että kunnat pitää keksiä uusiksi.

Itselläni alkaa jo keittämään yli tällainen kaksinaismoraali. Suomalaiset tahkoavat talouskasvua ja verotuloja valtiolle hyvään malliin, mutta jostain syystä meille ei riitä lähipalveluja, sosiaaliturvaa tai yleistä oikeutta.

Sen sijaan saamme maksaa saksalaisten pankkien kasinoseikkailuja ja yhä paremmin toimeentulevan virkamiesluokan korruptioskandaaleita. Suomessa ei ole talousongelmaa, vaan Suomessa on poliittinen ongelma. Nyt olisi jo korkea aika tehdä sille jotain.

Eurooppa kuriin

Aina silloin tällöin minulta kysytään, minkä takia olen valinnut puolueekseni nimenomaan kommunistisen puolueen. Tänään minulla on antaa mitä oivallisin esimerkki siitä, minkä takia mikä tahansa muu vaihtoehto olisi sulaa hulluutta. Angela Merkel on taas avannut suuren suunsa. Tällä kertaa hän puhuu avoimesti unelmistaan Euroopan Unionin suhteen. Unelmista löytyy niinkin dystooppisia suunnitelmia, kuin EU:n tuomioistuimen tekemistä koko euroopan korkeimmaksi oikeudeksi, jäsenvaltioiden budjettivallan luovuttamista EU:lle sekä EU:n talouskurisopimusta, jonka voimin talousongelmaiset maat saisi kaapata täysin EU:n komentoon ja jonka avulla vasemmistolainen talouspolitiikka käytännössä kiellettäisiin.

Ollakseni täysin rehellinen lukijoitani kohtaan, epäilen liittovaltiosuunnitelmien kaatuvan. Ainakin Suomen nykyinen hallitus on irtisanoutunut kaikesta liittovaltiokehityksestä. Tämä ei ole kuitenkaan se uutisen suurin uhkakuva, sillä EU:n talouskurisopimus voi hyvinkin toteutua, ja sen sisältö on yksinäänkin aivan tarpeeksi kammottava. Esim. kurisopimuksessa oleva rakenteellisen alijäämän maksimi on asetettu niin alhaiseksi, että huonojen aikojen aikana tehtävät elvytystoimet olisivat käytännössä mahdottomia. Tämä siis merkitsisi loppua perinteiselle vasemmistolaiselle talouspolitiikalle, ja toisaalta se pakottaisi valtiot turvautumaan oikeistolaiseen vapaakauppapolitiikkaan laskusuhdanteiden aikana. Tämä toimi olisi siis sitä mitä jo sanoin, eli vasemmistolaisen politiikan kieltämistä lain voimalla.

Monet Suomen ”vasemmistolaiset” ovat tässä vaiheessa asettuneet EU:n puolelle. Tätä on perusteltu sillä, että muiden EU-maiden taloutta on autettava kansainvälisen solidaarisuuden nimissä. Tämän varjolla suomalaiset vasemmistopuolueet ovatkin lähteneet hallituksen eurokurilinjalle. Herää kuitenkin kysymys, minkä takia Suomen vasemmisto on niin auliisti omaksumassa retoriikan, jossa vapaakauppapolitiikan pakottaminen jo valmiiksi ongelmaisiin maihin on auttamista. Suomen vasemmiston kansainvälinen solidaarisuus onkin entistä vähemmän vähäosaisten maiden auttamista, ja entistä enemmän vapaakauppasopimusten sekä säästökuurien epätoivoista sarjaa jonkinlaisten parannusten toivossa.

Vaihtoehtojakaan ei suomalaisilla tunnu olevan. Demarit, vihreät ja vasemmistoliitto ovat täysin mukana kurisopimusta valmistelevassa hallituksessa, oikeisto tämän jupakan aloittikin ja perussuomalaiset ovat niin ulalla talouspolitiikasta, että heille jää vain salaliittoteorioita liittovaltiokehityksestä. Käytännössä ratkaisuja kuitenkin olisi niin Suomelle kuin muillekin maille. Jostain syystä yksikään poliitikko ei vain suostu niitä harkitsemaan.

Esim: muuan viimeaikaisessa kauppalehden uutisessa väläytellään, kuinka Suomen olisi nyt kannattavaa erota eurosta. Myös Kreikalla on edessä tukalat ajat jos se jatkaa eurossa, joten yksi ilmiselvä vaihtoehto on pitää valtiollinen itsemääräämisoikeus eroamalla rahaliitosta. Etenkin Kreikan tapauksessa tämä ratkaisu voi vaikuttaa seinähullulta, mutta tällaisessa tilanteessa pitää muistaa, että vielä hullumpaa olisi jäädä euroon ja antaa Brysselin päättää maan kohtalosta. Asia on kuitenkin liian monimutkainen yhden blogin käsiteltäväksi, joten suosittelen tutustumaan Kreikan tilanteeseen tämän artikkelin avulla.

Kuten kauppalehden jutusta kävi selväksi, Suomi on yksi euromaiden vakaimpia ankkureita. Me olemme rikas maa, eikä meillä ole mitään taloudellista ongelmaa. Säästö”tarpeemme” ovat lähinnä oikeiston poliittista keksintöä, ja toisaalta eurokurisopimuksen aikaansaannosta. Tällaisessa tilanteessa ei pidä jäädä epäselväksi se, että me emme tule kohtaamaan tilannetta, jossa olisimme oikeiston mielestä säästäneet tarpeeksi, jossa olisimme tarpeeksi tehokkaita tai jossa voisimme ylläpitää hyvinvointivaltiota. Tämän kriisin lopullinen ratkaisu ei siis voi olla vain eroaminen eurosta, vaan on myös potkittava ulos oikeistolaiset ideologit ja poliittiset komissaarit, jotka pitävät maatamme keinotekoisesti säätökuurin alaisena.

Raskasta asiaa hallinnosta

Tämä juttu on alunperin julkaistu kommunistisen nuorisoliiton lehdessä, .Kom:issa numerossa 2/2012.

Raskasta asiaa hallinnosta

Tänään kävin koulun kanssa tutustumassa Tritonia-kirjastoon Vaasassa, joka on samanaikaisesti Vaasan seudun korkeakoulujen tieteellinen kirjasto ja aukko kuntauudistajien logiikassa. Laitoksen toimintaa ja sisältöä esiteltiin tyypilliseen tapaan, ja olihan se vaikuttavaa nähdä niin valtava tieteellinen kirjasto yhteistoiminnassa kaikkien niiden korkeakoulujen kanssa. Kun esittelyssä sitten päästiin organisaation esittelyyn ja mm. toimintatapojen yksityiskohtiin, loksahti minulta leuka alas.

Suurten yhteen runnottujen korkeakoulujen yhteistyö oli vaatinut veronsa, kun kirjaston organisaatiota oli lähdetty suunnittelemaan. Kirjaston johtokunta oli vastuullinen viiden eri koulun johtokunnalle, kunkin koulun johtokunta oli omistusosuuksista riippuen erilailla vastuullinen muutaman eri kunnan kunnallisvaltuustoille, kirjaston kokoelmissa ja tietokannoissa piti käydä esille minkä koulun budjettiin ja kokoelmiin kukin kirja kuului ja yhdestä tietokannasta huolimatta henkilökunnan piti selviytyä viiden eri asiakaskäyttöjärjestelmän kanssa näin muutaman hankaluuden mainitakseni. Kirjastoalan ammattilaisena kutsuisin tällaista byrokratiaa painajaiseksi.

Tritonia ei ole kuitenkaan yksinäinen tapaus. Samankaltaisia byrokratiaviidakoita löytää kaikkialta missä kuntien vajavaiset budjetit pakottavat runnomaan yhteen suuria organisaatioita maakunnan eri kolkista, usein kummallisin ratkaisuin joilla pyritään miellyttämään mitä eriskummallisimpia tahoja. Nämä tapaukset ovat erityisen kiusallisia kuntauudistuksen puolustajille, joiden mukaan kuntien talouden ongelmana ovat liian pienet yksiköt, ja siitä johtuvat raskaat hallinnot. Kuntien raskaan hallinnon ongelmana eivät ole liian pienet yksiköt, vaan täysin päinvastoin liian suuret yksiköt.

Toinen ulottuvuus kuntauudistuksen nurinkurisessa argumentoinnissa on organisaatioiden ”keventäminen” yksityistämällä. Usein yksityistäminen johtaa nimenomaan lisääntyvään byrokratiaan, sillä palvelun yksityistäminen ei ainoastaan jaa hallintoa kahden eri organisaation alle, (kunta ja yritys) vaan myös lisää kummankin organisaation hallintokuluja. Kaikessa kanssakäymisessä kun pitää tällöin noudattaa laissa tiukasti määrättyjä lakeja kunnan ja yksityisen yrityksen välisistä sopimuksista.

Todellisuudessa hallinnon keveys ja helppous taataan pienillä kunnilla ja pienillä yksiköillä. Tällöin yksittäisten organisaatioiden sääntöjen tai toimintatapojen muuttaminen on helpompaa, ja etuja saadaan erityisesti pienissä kunnissa, joissa voi olla hyvin yksilölliset tarpeet. Organisaatiot täytyy pitää suoraan kunnallisvaltuustojen alaisuudessa, sillä tällä tavalla työtehtävät on helppo jakaa tarpeen mukaan, eikä tarvitse miettiä kenenkä yrittäjän alaisuudessa kukakin on ja mitä sopimuksia kulloiseenkin toimeen liittyy. Kunnan alaisuudessa organisaatioita voisikin helpommin suunnitella uudelleen.