Kaksi ratkaisua kotimaan talouteen

Uutuuden viehätyksissäni uskallan laittaa uutta tekstiä vain kaksi päivää blogin aloituksen jälkeen, mutta on siihen ihan hyvä syykin. Tänäänkin on kyse kunnista ja kuntien taloudesta, joskin yritän tällä kertaa hieman yksinkertaistaa nykyajan talouskeskustelua uuden uutisen innoittamana.

Taloussanomat julkaisi jutun, jossa kerrotaan kuntien rahoituksen vaihtelevan villisti maan halki niin rakenteeltaan kuin suuruudeltaankin. Syy Kuntien tuloeroihin on yleisessä tiedossa. Valtio kohdentaa rahoitustaan nimenomaan ongelmakuntiin, ja periaatteessa tämä olisikin kannatettavaa, jos se tehtäisiin palvelujen turvaamiseksi koko maassa. Kohdentamisen taustalta löytyy kuitenkin kuntien kiristämistä, ja filosofia, jonka mukaan julkisen vallan talousahdinkosta päästään vain säästämällä.

Valtio leikkaa, vaikka syy on muualla

Kuntaliiton viimeisessä viime vuoden kuntataloustiedotteessa osataan kertoa, kuinka valtio on laittanut viime vuoden valtionosuuksien korotuksille ehdoksi ankaria leikkauksia ja säästötoimenpiteitä. Hakiessaan valtionosuuden korotusta, kunnan on liitettävä hakemukseen suunnitelma leikkauksista. On päivänselvää, että valtiossa kuvitellaan kuntien talousahdingon johtuvan kuntien rakenteellisesta tuhlailevaisuudesta. Kuntien rahoitusten erot eivät johdukaan mistään huolenpidosta tai tukemisesta, vaan porkkanoista, joilla kuntia yritetään ajaa leikkauspolitiikkaan. Niitä ehdoitta annettavia valtionosuuksia vähennetäänkin jo tänä vuonna, kuten edellä mainitusta tiedotteesta käy ilmi.

Kuntien kriisin todelliset syyt löytyvät maailmalta. Talouskriisin aiheuttamat tilausten puutokset ja niiden kautta tulleet irtisanomiset toisaalta vähentävät verotulojen määrää, toisaalta lisäävät menoja. Ei vaadita salapoliisia huomaamaan, että julkisen hallinnon talousahdinko on tällaisessa tilanteessa suorastaan odotettavaa, eikä yhtäkkiä ilmestyneen kunnallisen saamattomuuden tulosta. En ole yksin havaintoni kanssa, ja monet täysin kapitalistiset taloustieteilijät osaavatkin sanoa, että julkisten menojen leikkaukset ovat suorastaan haitallisia taloudelle, ja että hallinnollista epätehokkuutta todennäköisempi syy tilanteelle on talouskriisi. Tämän takia on huomattava, kuinka kuntien leikkausten lisääminen ei ole mikään puolueeton taloudellinen siirto, vaan kyseessä on täysin poliittinen ratkaisu.

Ratkaisut jaetaan kahteen ryhmään

Lyhyellä aikavälillä perinteiset vasemmistolaiset ratkaisut tarjoavat pientä helpotusta talouden ahdinkoon. Suurimpia ahdinkoja voidaan välttää lisäämällä kysyntää talouskasvun moottoriksi julkisen kulutuksen avulla. Tämä rahoitetaan korottamalla veroja, ja lisäämällä niiden progressiota. Valtion tasolla pankkien ja liikelaitosten kansallistaminen takaisi rahoituksen kohtuullisella korolla, ja tämä toimisi rahoitusongelmien lievittäjänä. Suomi ei ole kuitenkaan eristäytynyt talousalue, ja eurooppalaisen ratkaisun puuttuessa ei näistä toimista yksin ole Suomen pelastukseksi.

Pitkällä aikavälillä talouskriisistä ei oikeastaan olekaan pakoa, ainakaan kapitalismin puitteissa. Todellisia ratkaisuja löydetään vasta, kun alamme tarkastelemaan toimintaamme talouden perustarkoitusten valossa. Tuotannossa on hyödynnettävä kaikki teknologian ja resurssien mahdollisuudet yhteiskunnallisista suhteista riippumatta, ja yhteiskunnan tuotteiden jakaminen on tehtävä oikeudenmukaisesti sekä kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kumpaakaan näistä ei voida saavuttaa, niin kauan kuin me kieltäydymme mahdollisista ratkaisuista suuromistajien ja sijoittajien mielipiteisiin nojaten.

Ainoa todellinen vaihtoehto nykyisen yhteiskunnan kriisistä toiseen törmäilevälle junalle on uudenkaltainen sosialistinen talous. Vain vanhat ratkaisumallit hylkäämällä me saamme yhteiskunnan vastaamaan oikeisiin ongelmiin konkreettisilla ratkaisuilla. Nyt tarvitaan asuntoja ja työtä, eikä suinkaan julkisen hallinnon syyttelyä ja leikkauksiin ajamista.

Mainokset

Jakaantunut sukupolvi (varoitus: hieman pidempi teksti!)

Tämä teksti julkaistiin alunperin ”Toisenlainen kuntakartta”-kirjasessa.

Toisenlainen kuntakartta

Eduskuntapuolueita kuuntelemalla voi helposti luulla, ettei Suomessa ole juurikaan kiireellisiä toimenpiteitä vaativia ongelmia. Kuntia rutistetaan kokoon ”kannustimin”. Ikään kuin kuntien talous olisi vain huonosta motivaatiosta kiinni. Palveluja kritisoidaan epätehokkaiksi ja tappiollisiksi sen sijaan, että olisi koettu tarpeelliseksi lisätä kuntien valtionosuuksia tai verotusoikeuksia. Melkein kuulostaa siltä, että ongelmat olisivat täysin pinnallisia.

Tosiasiassa politiikkaa tulisi tehdä täysin päinvastaisista lähtökohdista. Kuntalaisten etuja ei voida ajaa puhtaasti menoja karsimalla, vaan erilaiset ongelmat voidaan ratkaista ainoastaan suoraan kyseisiin ongelmiin puuttumalla. Nyt ei ole aika syyttää kuntien toimintoja milloin mistäkin synneistä, vaan nyt pitää luoda lisää työpaikkoja, rakentaa asuntoja ja julkista liikennettä sekä varmistaa, että kaikissa kunnissa on tarpeeksi palveluja monipuolisen elämisen ylläpitoon. Erityisesti meidän nuorten kohdalla tulee varmistaa, että emme joudu muuttamaan maan halki koulutuspaikan perässä, asumaan ylihinnoitelluissa asunnoissa tai pelkäämään yleistä syrjäytymistä. Nämä ovat todellisia ongelmia, joita nykyinen politiikka ei kykene ratkaisemaan. Rajojen siirtäminen ei tuo lisää rahaa sinne missä sitä tarvitaan, eikä palvelujen yksityistäminen tee toiminnasta taloudellisempaa.

Yleisestikin koko kuntien kriisin esittäminen taloudellisena ilmiönä on kyseenalaistettava. Kuntatalouden kriisiytymisessä ei ole ollut kyse menojen kasvamisesta tai edes yksittäisen kunnan koosta. Kunnat ovat joutuneet vaikeuksiin, koska tulot ja menot eivät ole kehittyneet samaa tahtia, ja tämä on ollut täysin politiikan ansiota. Todellisuudessa koko kunnallisen leikkauspolitiikan tarve on syntynyt vain kummallisesta päähänpinttymistä, joiden mukaan yrityksille tulisi maksaa palvelujen huonontumisesta (palvelujen kilpailuttaminen ja ulkoistaminen) ja että rikkaita ja pääomaa ei muka voi verottaa.

Koska kuntien alasajo ja taloudelliset säästöt ovat iskeneet erityisesti pienituloisiin ja tätä kautta valtaosaan nuorista, ovat monet vanhemman sukupolven poliitikot alkaneet puhua nuorten oikeuksista. Tämä on kuitenkin harhaan johtavaa, sillä nuoret eivät nykyään aja nimenomaan nuorten oikeuksia. Nuorisojärjestöjen aika kuluu entistä enemmän perusoikeuksien ajamiseen, jotka ovat muille väestönosille itsestäänselvyys. Asunto, työ, demokratia ja elintason takaavat tulot eivät ole mitään nuorten erityisoikeuksia. Nyt keskustellaan ihan vain ihmisoikeuksista ja kansalaisoikeuksista.

Nuorella on oikeus koulutukseen

Kun nuoret hakevat kotona istumisen sijasta koulutukseen, on tämä yhteiskunnallista oma-aloitteisuutta, joka tulee palkita, eikä suinkaan elämäntapavalinta, joka pitää kyetä maksamaan. Koulujen ja niissä olevien aloituspaikkojen alasajoa väitetään palvelukseksi nuorille, jotka yhä useammin ”valmistuvat työttömiksi”. Tosiasiassa nämä toimet vievät nuorilta viimeisen yhteiskunnallisen osallistumisen keinon tilanteessa, jossa toinen vaihtoehto on kaikella todennäköisyydellä työttömyys.

Koulut ja aloituspaikat eivät ole mikä tahansa poliittinen pelinappula, vaan tärkeä yhteiskunnallinen laitos ja monen pienemmän kunnan elinehto. Tämän takia kuntalaisten on puolustettava koulujansa ja opiskelijoitansa, vaikka tämä tarkoittaisi törmäyskurssia opetusministeriön kanssa ja liittymistä kuntakapinaan. Opiskelijoille on taattava täysin ilmainen terveydenhuolto, ja erityisesti mielenterveyspalvelut ovat tärkeässä asemassa, yhä kovenevassa yhteiskunnassa. Meidän on käytettävä kaikki valta kouluissamme, jotta kouluja ei yksityistettäisi tai tehtäisi maksullisiksi. Vain tämä takaa sen, että nuoren tulot ja perheen vauraus eivät sanele nuoren mahdollisuuksia ja yhteiskunnallista asemaa.

Nuorella on myös oikeus koulutukseen omalla asuinpaikallaan. Koulutuksen keskittäminen kasvukeskuksiin johtaa tilanteeseen, jossa nuoret joutuvat matkustamaan satoja kilometrejä läheistensä luota vain saadakseen koulutuksen. Samalla liikkeellä maaseudut tyhjenevät nuorista, jotka harvoin jaksavat nähdä vaivaa palatakseen takaisin. Kuntien tuleekin yhteistuumin pitää kiinni siitä, että jokaisella maakunnalla on monipuolista koulutusta laajalle levinneenä, sillä nuorten syrjäytyminen ja maakuntien tyhjeneminen on todellinen uhka.

Koulutuspaikkojen keskittäminen kasvukeskuksiin ei ole uhka vain opiskelijoille. Me opiskelijat tuomme kulttuuria, poliittista elämää sekä monipuolisuutta monen pienemmän kunnan arkeen. Pienemmät kunnat ovatkin vaarassa näivettyä ilman opiskelijoiden tuomaa piristysruisketta sosiaaliseen elämään.

Nuorella on oikeus palkalliseen työhön

Suomessa pitää lopettaa ajattelutapa, jonka mukaan nuoret ovat pääasiallinen tekijä omassa työllistymisessään. On helppoa olettaa, että nuoren työttömyys johtuisi lähinnä motivaation tai ”kannattavuuden” puutteesta. Etenkin kunnanvaltuustoissa tämä ajattelutapa voi kerätä suosiota, sillä niissä tämä vapauttaisi julkisen hallinnon vastuusta. Nuorten yhtäkkistä massalaiskottelua todennäköisempi syy työttömyyteen on kuitenkin epäonnistunut työllisyyspolitiikka.

Nuorten syyllistäminen heidän omasta työttömyydestään on loogisessa ristiriidassa sen vallan kanssa, jota julkinen hallinto pitää talous- ja työllisyyskysymyksissä. Jokainen puolue tunnustaa ohjelmissaan, että julkisella hallinnolla on valtaa vaikuttaa työllisyyteen. Silti oikeistovaltaiset kunnanvaltuustot ovat sivuuttamassa kaiken sen vastuun, jota tällainen valta tuo. Kunnan laitokset ovat jopa yrityksiä enemmän syyllisiä ilmaistyövoiman, kuten työmarkkinatuen sekä työharjoittelijoiden hyväksikäyttöön, eivätkä palvelujen ulkoistamiset ole ainakaan auttaneet.

Jos valtapuolueet olisivat tavallisen kansalaisen asialla, pyrkisivät ne takaamaan sen, että yritykset ja kunnan laitokset maksaisivat työntekijöilleen oikeaa palkkaa erilaisten tukien sijasta. Tämä puolestaan edistäisi nuorten työllisyyttä, kun työmarkkinoita ei enää vääristettäisi, ja nuorten ei tarvitsisi kilpailla ilmaisen työvoiman kanssa. Kun tähän lisätään muun muassa yritysten jo uutisoitu työmarkkinatuen hyväksikäyttö, pitää ihmetellä miksi yksikään kunta jättäisi aktiivisen työllisyyspolitiikan muille julkisille laitoksille.

Työllisyys tulee taata ottamalla ulkoistetut palvelut suoraan kuntalaisten omaan alaisuuteen. Tämän lisäksi pitää perustaa uusia kunnan laitoksia, kuten rakennuslaitoksia. Nämä toimet takaavat, että kunnan toimintaan menevä rahoitus ei valu sijoittajien taskuun yksityisissä yrityksissä, vaan menevät tehokkaasti kunnan ja sen toiminnan kehittämiseen. Tähän sisältyy tietenkin myös uusien työpaikkojen luominen.

Sen lisäksi, että nuorilla aikuisilla on oikeus kohtuullisiin työsuhteisiin, myös kesätyöntekijöillä tulee olla oikeus positiiviseen työkokemukseen työuransa alkutaipaleella. Yhtenä suurimmista ”kesätyöllistäjistä” on kunnilla tässä tärkeä rooli. Nuoria ei saa käyttää jonkinlaisena halpatyövoimana, vaan heidän työstänsä on maksettava kohtuullista palkkaa. On myös pidettävä huolta siitä, että kesätyöntekijät ja harjoittelijat saavat muun työn lomassa myös haluttuja työtehtäviä, sillä tämä pitää yllä nuoren työmotivaatiota ja tasa-arvoa. Me kuntalaiset emme ole voimattomia omien laitostemme toiminnan suhteen, ja tätä laitoksiin kohdistuvaa valtaa on hyödynnettävä nuorten elämänlaatua parannettaessa.

Nuorella on oikeus asuntoon

Opiskelijan elämää dominoi monella opiskelijapaikkakunnalla tyypillinen halpojen asuntojen niukkuus. Korkeakoulukunnat kaavoittavat hehtaari toisensa jälkeen kalliita pientalolähiöitä rikkaat veronmaksajat mielessään ja euronkuvat silmissään. Kunnanvaltuustot eivät ole erityisemmin kunnostautuneet kerrostalourakoiden ehdottamisessa, joten varsinainen rakentaminenkin jää tätä kautta vähemmälle. Köyhälle nuorelle löytyviä vuokra-asuntoja on jo valmiiksi niin niukasti, että jonot ovat pahimmissa tapauksissa vuosien pituisia, hinnat törkeän kohtuuttomia, jatkuvasti kasvavia ja asuntojen laatukin vaihtelee villisti.

Halpojen asuntojen puute ei Suomessa johdu tilan eikä resurssien puutteesta. Halpojen asuntojen puute syntyy, kun yksityisten yrittäjien edut jyräävät kunnanvaltuustoissa asukkaiden perustarpeiden yli. Kaavoituksen kannattavuus yritykselle, tai taloudellinen kannattavuus kuntaorganisaatiolle, ei ole verrattavissa kuntalaisten todelliseen tarpeeseen. Kunnan toiminnan ensimmäineen prioriteetti tulee olla meidän kuntalaisten tarpeet, ja tämän tulee näkyä koko kunnan toiminnassa.

Asukkaiden tulee vaatia kunnilta entistä tiukempaa kuria vuokrien tasossa, eikä ole liikaa vaadittu, että kunnat varmistavat tontti- ja kaavoitusratkaisuilla kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen riittävän osuuden. Asunto-ongelmaa ei ratkaista pelkällä valtuuston kokoustamisella, vaan tarvitaan konkreettisia toimia. Sen lisäksi, että kunnat kaavoittavat ja varaavat enemmän tontteja vuokrataloille, tulee niiden rakentaa kunnan omia asuntoja. Tämä parantaisi nuorten asemaa niin, että halukkaat nuoret saisivat oman asuntonsa. Samalla se auttaisi pitämään vuokrat kurissa. Kunnat voivat vaikuttaa asumiskustannuksiin myös sillä, että pitävät tonttimaata omistuksessaan ja määrittelevät tonttivuokrat kohtuullisiksi.

Nuorten Suomi on jakaantunut

Nuorten Suomi jakaantuu yhä useammalla tavalla vastakkaisiin leirihin. Kaikilla nuorilla ei ole yllä mainittuja ongelmia. Osalla nuorista on rahaa tai suhteita, joiden avulla he pystyvät henkilökohtaisesti sivuuttamaan kaikkein kriittisimmät yhteiskuntamme epäkohdat. Oikeistolainen talouspolitiikka ei olekaan tehnyt nuorista sitä yhtenäistä kurjistuvaa joukkiota, josta monet poliittiset nuorisojärjestöt tuntuvat kertovan, vaan se on luonut nuorten keskuuteen valtavia eroja. Nuoret eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä, vaan kurjistavan politiikan tuloksena nuoriso on jakautunut niihin, joilla on rahaa tai suhteita sivuuttaa ongelmat, ja toisaalta nuoriin, joilla ei ole rahaa opiskelijaelämään, asuntoon, terveydenhuoltoon tai muuhun elämiseen.

Vuonna 2006 hyväksytyn nuorisolain mukaan kuntien pitää osaltaan huolehtia nuorten kasvu- ja elinolojen parantamisesta. Tämän lain mukaan nuorille tulee järjestää mahdollisuus paikallisten asioiden käsittelyyn ja nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa. Tämä koskee paitsi paikallista nuorisotyötä ja nuorisopolitiikkaa myös nuorten mahdollisuuksia vaikuttaa muihin heitä koskeviin asioihin, kuten peruspalveluihin, koulutukseen, työllisyyteen ja asumiseen. Nuorisolain jättäminen teoreettiseksi lausunnoksi uhkaa syrjäyttää kokonaisen sukupolven poliittisesta päätöksenteosta, joten nämä läkipykälät eivät saa jäädä vain kirjaimiksi.

Nuorten syrjäytyminen ja jakautuminen ovat ongelmia, joille tarvitaan nopeaa ratkaisua. Siinä ei auta loputon neuvottelu ja kokoustaminen, saati kuntien pakkoliitokset. Nyt tarvitaan kuntia, jotka ovat valmiita oikeisiin toimiin loputtoman politikoinnin sijasta.

Työtä ilman työnantajaa

Tämä teksti julkaistiin alun perin kommunistisen nuorisoliiton järjestölehdessä, .Kom:issa. Laitan sen nyt tännekin. Kiitokset Heikki Ketoharjulle oikolukemisesta sekä editoinnista, ja lukekaa ihmeessä hänenkin blogiaan, johon löytyy linkki vaikkapa tästä.

Työtä ilman työnantajaa

Ehkä keskeisin kommunismia määrittelevä käsite on demokratia, ja erityisesti työpaikalla harjoitettu demokratia. Ajatus pomottomista yrityksistä sekä hierarkiavapaasta organisaatiosta kuulostaa aluksi utopistiselta, ja usein kuuleekin väitettävän että ihminen tarvitsee esimiehiä ja auktoriteettiä toimiakseen. Tarkemmalla historian lukemisella väitteiltä kuitenkin putoaa pohja pois.

Ajan saatossa organisaatio jos toinenkin on toiminut ilman esimiehiä, ja moni työpaikka on kyennyt takaamaan demokraattisen ja tasa-arvoisen työympäristön työntekijöilleen. Eri aikoina toimineet demokraattiset työpaikat osoittavat toistaiseksi vain sen, että hierarkia ja omistuksen tuoma auktoriteetti eivät ole mitään edellytyksiä työpaikan toimimiselle. Kunkin työpaikan organisaatio on osittain myös ideologinen valinta.

Työntekijöiden omaa päätöksentekoa työpaikalla on harjoitettu pariisin kommuunin ajoista aina Titon jugoslaviaan ja nykyisen latinalaisen amerikan liikkeisiin. Joskus nämä liikkeet ovat nauttineet paikallisen hallinnon tukea, ja joskus taas varta vasten vastustaneet tällaisia hallintoja. Kaikkein viimeisimpiä esimerkkejä lukuunottamatta nämä liikkeet ovat kuitenkin yksi kerrallaan kaatuneet, usein sotien tai oman poliittisen hallituksen alasajamina.

Arrufatin suklaatehtaalla, Buenos Airesissa, todettiin 2009 että omistajia tai johtoporrasta ei vaadittu tehtaan pyörittämiseen lainkaan. Tapahtumat saivat alkunsa kun tehtaan omistaja, Diana Arrufat, jätti eräänä aamuna tehtaan portille kyltin, jossa työntekijöille kerrottiin töiden loppuneen, ja työntekijöiden olevan täten irtisanottuja. Sen sijaan että olisivat voivotelleet kohtaloaan, Arrufatin työntekijät avasivat portit, astuivat sisään tehtaaseen, ja päättivät jatkaa toimintaa. Ainoana erona se, että tällä kertaa toiminnan tuotot jaettaisiin työntekijöiden kesken.

Työntekijät päättivät että päätökset kyetään tekemään demokraattisesti, ja tehtaanlaajuisiin kokouksiin laadittiin säännöksi yksi ääni yhtä työntekijää kohden. Tehtaan olemassaolo ei ole ollut mutkatonta, mutta tämä on johtunut enemmänkin vanhojen pomojen, poliisin ja hallituksen painostuksesta kuin radikaalisti erilaisesta tavasta johtaa toimintaa.

Demokraattinen päätöksenteko on yleisesti hyväksytty siksi moraaliseksi vaihtoehdoksi lähes kaikissa nykyajan poliittisissa liikkeissä. Silti näissä samoissa liikkeissä on usein unohdettu, että talous ja työelämä vaikuttavat elämänlaatuumme usein enemmän kuin suuret valtio-poliittiset linjaukset. Eikö siis olisi johdonmukaista vaatia demokratiaa työpaikalle sillä samalla innolla ja päättäväisyydellä, jolla sitä ollaan aina puolustettu ja edistetty sivistyneissä yhteiskunnissa? Onhan kuitenkin diktatuuri diktatuuria myös elinkeinoelämässä.

Konkreettisempia aloitteita pitää ajaa läpi paikallisesti ja työpaikkakohtaisesti. Jos haluaa yksittäisen työpaikan demokraattiseksi, ei siihen ole olemassa taikakeinoa tai organisaatiota, joka hyvää hyvyyttään saisi ihmeitä aikaan. Suomalaisten työpaikkojen ja työntekijöiden on tartuttava itse toimeen, mikäli haluavat päättää itse omista asioistaan.

Maailmalla ollaan paljon enemmän kyllästyneitä pomojen ja osakkeenomistajien saamiin etuihin ja näitä usein seuranneeseen häpeilemättömään vastuuttomuuteen, kuin mitä valtamedian uutisoinnista uskoisi. Latinalaisen amerikan suurliikkeiden lisäksi työntekijät ovat ottaneet ohjaksia viime aikoina myös filippiineillä, Intiassa, jossain määrin myös Euroopassa (etenkin Englannissa), ja suureksi yllätykseksi myös Yhdysvalloissa. Siellä organisoituminen on jo niin pitkällä, että demokraattisilla työpaikoilla on katto-organisaatio, jonka jäsentyöpaikkoja voi selailla vaikka osoitteesta http://www.usworker.coop/about/memberlist.

Maailmalla on suuria liikkeitä joissa ei suvaita talouseliitin vastuuttomuutta. Miksi me suomalaisetkaan sietäisimme sitä?

Vaalit ja äänestäminen

Presidentinvaalien aikana suomalaiset olivat jälleen kerran valmiita julistamaan äänestämisen periaatteet yksinkertaisiksi. Osa kansasta julisti äänestämättä jättämisen vähintäänkin tyhmäksi vedoksi, ja heistä äärimmäisimmät olivat jo tekemässä äänestämisestä kansalaisvelvollisuutta. Toisessa leirissä puolestaan osattiin kertoa, ettei äänestämisellä tai politiikalla saada mitään aikaan. En tietenkään väitä, että nämä olisivat ainoat näkemykset suomessa. Nämä ovat kuitenkin ne äänekkäimmät ja äärimmäisimmät, ja sen takia käytän niitä esimerkkeinä huomauttaessani äänestyskäyttäytymisen olevan paljon monimutkaisempi aihe.

Periaatteellinen äänestäminen

Äänestämisen puolestapuhujat usein väittävät, että äänen tuomaa valtaa on järjetöntä heittää hukkaan nukkumalla vaaleissa, ja jos näin tekee, voi syyttää vain itseään huonosta vaalituloksesta. Nämä ovat niitä samoja argumentteja, joiden mukaan kenelläkään vaaleissa nukkuneella ei ole oikeutta valittaa päivän politiikasta. Tällaisessa logiikassa on kuitenkin muutama ongelmakohta.

Annettu ääni ei ole vain mikä tahansa vaikutuskeino. Kun vaalit ovat ohi, ehdokkaiden saamia ääniä tulkitaan annettuna ”mandaattina” edustaa kansaa. Periaatteessa tämä tarkoittaa sitä, että julkisuudessa jokainen ääni otetaan erään kaltaisena virallisena lausuntona siitä, että äänestäjä haluaa kyseisen ehdokkaan edustavan äänestäjää. Kun tämä ymmärretään, on huomattavasti helpompaa hyväksyä äänestämättä jättäminen. Ihminen, joka ei koe yhtäkään ehdokasta mandaattinsa arvoiseksi, toimii demokratian periaatteiden mukaan oikein jättäessään äänensä antamatta.

Toinen tapa lähestyä mandaatti-argumenttia on huomauttaa, että koko demokratian idea on laittaa ehdokkaat asemaan, jossa heidän on ansaittava paikkansa teoillaan ja kannanotoillaan. Olisi mielenkiintoinen filosofinen kysymys pohtia, kuinka paljon kyse on ansaitsemisesta, jos äänet on saatu ihan vain äänestämisen itsensä takia. Vaikka jonkun toisen äänestämiselle on aina vaihtoehtona oma ehdokkuus, en tue ajatusta yhteiskunnasta, jossa poliittista tukea pitää antaa ihan vain periaatteesta.

Äänestämättä jättämisen ”tyhmyyden” voi tämän lisäksi kyseenalaistaa ehdokkaiden samankaltaisuuden näkökulmasta. Konkreettisin esimerkki tästä nähtiin presidentinvaalien toisella kierroksella, jossa meidän piti valita ulkopoliittiseen virkaan ehdokas kahdesta EU-myötäilijästä ja NATO:n salarakkaasta. Siinä missä pienempiä vivahde-eroja ehdokkaiden välille saatiin toisella kierroksella, oli samankaltaisuutta tarpeeksi kyseenalaistamaan äänestämisen mielekkyys kenen tahansa NATO- ja EU-vastaisen äänestäjän kohdalla. Ehdokkaiden samankaltaisuutta nähdään myös monessa kunnassa kunnallisvaalien aikaan, ja usein eduskuntavaalien aikana, joskin ehdokkaiden suuren määrän takia ilmiö on kyseisissä vaaleissa pienempää.

Äänestämättä jättäminen

Jos äänestäminen periaatteen vuoksi on hataralla pohjalla, niin sitä on periaatteellinen politiikasta jättäytyminenkin. Esimerkiksi ne väitteet, joiden mukaan politiikalla ei saada mitään aikaan, perustuvat täysin vääriin käsityksiin siitä, mistä äänestyksissä ja politiikassa on oikein kyse. Demokratia ei ole sitä, että kerran neljässä vuodessa saadaan vaikuttaa eduskunnan koostumukseen, vaan demokratia on jatkuva prosessi. Tämä prosessi on sitä, että erilaiset ehdokkaat organisoituvat antaakseen yhteiskunnan toiminnalle ehdotuksia, ja keräävät näille ehdotuksille kansan tukea median avulla, mielenosoituksin, konkreettisin teoin ja kannanotoin. Aina silloin tällöin erilaisten vaihtoehtojen keräämä kannatus tarkistetaan virallisesti vaalien avulla.

Tämän tiedon valossa tokaisut kuten: ”äänestämisellä ei voi saavuttaa mitään”, eivät ole niinkään vääriä, kuin ne ovat käsittämättömiä. Tietääkseni demokratiaa ei ole ikinä puolustettu sillä periaatteella, että äänestämisellä sinänsä saataisiin mitään aikaan. Se on vain tärkeä osa suurempaa prosessia, jossa osallistujilta odotetaan äänestämisen lisäksi muuta aktiivisuutta yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Toinen keskustelu, mitä epäpoliittiseksi itseään kutsuvien ihmisten kanssa saa usein käydä, koskee äänestämisen kannattavuutta nimenomaan suomen valtiollisessa järjestelmässä. Näissä keskusteluissa usein viitataan erilaisiin yksittäisiin käytäntöihin, kuten ääntenlaskutapaan tai äänestäjien suureen määrään. Tässä on kuitenkin jo kyse suomen valtiollisesta muodosta ja yhteiskunnan rakenteesta. Kyseessä on siis poliittinen keskustelu, ja tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, miten politiikka käsitteenä voidaan helposti ymmärtää täysin väärin.

Usein koko politiittinen kenttä hylätään sen virheellisen ajatuksen valossa, että politiikassa olisi kyse joko osallistumisesta parlamentaarisiin ja byrokraattisiin koneistoihin, tai ei osallistumista ollenkaan. Itse vastustan edellämainittuja yhteiskunnallisia koneistoja, joissa vaikuttamiselta viedään kaikki terä tekemällä äänestyksistä maanlaajuisia ja yleisestä yhteiskunnallisesta elämästä keskusjohtoista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi jättäytyä politiikasta pois. Päinvastoin, sillä minulla on tämän arvon myötä selvä päämäärä, jota minun tulee ajaa parhaaksi näkemälläni tavalla.

Lopuksi

Jätin tässä tekstissä käsittelemättä monia tekijöitä, jotka tekevät äänestyskäyttäytymisestä liian monimutkaisen asian hätäisille tuomioille. Esimerkiksi taktisen äänestämisen ja protestiäänestämisen merkitykset demokratiassa ovat monimuotoiset, mutta jo käsitellyt asiat lienevät tarpeeksi muistuttamaan, että kyseessä on monimutkainen aihe. Tästä seuraa välttämättä myös se, että äänestämiseen suhtaudutaan monin eri tavoin, eikä pelkästään tässä tekstissä esiteltyjen stereotypioiden kautta.

Henkilökohtaisesti minä en kannata periaattellista äänestämistä, sen enempää kuin periaatteellista äänestämättä jättämistäkään. Minä kannatan kokonaisvaltaista vaikuttamista, johon kuuluu kaikkien kansalaisoikeuksien hyödyntäminen, ja poliittisen toiminnan harkittu suunnittelu. Joskus yksittäistä asiaa voi ajaa myös äänestämällä, ja joskus äänestäminen ei ole niin tärkeää. Käytännössä minulla on kuitenkin niin monta tärkeäksi koettua asiaa ja vaikutustapaa, että harvoin kohtaan vaaleja, joissa minulla ei olisi mitään voitettavaa.