Tuntuuko joskus, että politiikassa on joskus ihan järkeviäkin vaihtoehtoja tarjolla, mutta jotenkin silti poliittista muutosta ei näy missään? EU ja eduskunta ovat, jos eivät täynnä, niin ainakin osittain kansoitettu hyvillä tyypeillä joilla on hyviä juttuja, ja silti sosiaaliset ongelmat kärjistyvät ilman pienintäkään hidastumisen merkkiä.
Sain taannoin postissa vihkosen, jolla on kunnia olla samaan aikaan teräksinen kapitalismikritiikin lähde ja osoitus kapitalistisen ajattelun rautaisesta otteesta. Ongelma liittyy toki koko poliittiseen kenttään, mutta juuri tämän vihkosen sivuilla se kiteytyy käsin selailtavaksi ristiriidaksi. Kyseessä on lukuisten kansalaisjärjestöjen tekemä ”Maailmantalouden tekijän käsikirja”, joka on ladattavissa täältä.
Vihkonen on äärimmäisen hyödyllinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen, mutta parhaiten kapitalistisen ajattelun ongelmaa käsitellään esimerkin kautta.
Tapaus 1:
Vero-oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa vihko esittelee globaalin kapitalismin mädännäisyydessä, jota itse Marx olisi pitänyt täysin mahdottomana. Tilastoissa esitellään Johdannaiskaupan yli kymmenkertaista kokoa maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna, pääomapakoa kehitysmaista ja niiden rinnalla mitätöntä kehitysapua ja yleisen tason peittelemätöntä imperialismia sekä riistoa.
Näihin ongelmiin vihkosen tehneet järjestöt ehdottavat: suuryrityksiltä maakohtaisia talousraportteja, yritysten tosiasiallisten omistajien tietojen julkaisua, YK:n verokomitean aseman vahvistamista, tulo- ja varallisuusveroja tasaavien verojärjestelmien käyttöönottoa sekä ottamalla käyttöön rahoitusmarkkinavero. Tässä siis kaikki erikseen mainitut ehdotukset.
Kiinnittäkää huomiota ongelmien ja niihin ehdotettujen ratkaisujen väliseen mielettömään kuiluun vakavuudessa ja syvällisyydessä.
Tapaus 2:
Kauppaa ja yrityksiä käsittelevässä luvussa lukijalle esitellään koko kapitalistisen järjestelmän hyytävä demokratiavastaisuus. Kaikesta maailmankaupasta yli puolet tapahtuu monikansallisten konsernien sisällä, ja siten yksittäisten demokraattisten elinten vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Sadasta suurimmasta taloudesta, ja siten suurimmista vallan käyttäjistä, 37 on yksityisesti omistettuja firmoja, joissa päätäntävaltaa käytetään 1 euro = 1 ääni -periaatteella. Kappale käsittelee niitä vallankäytön muotoja, joilla firmat kävelevät suvereenien valtioiden yli, ja niitä tapoja, joilla firmat sivuuttavat yleisiä ihmisoikeuksia.
Järjestöjen suositukset näiden ongelmien suhteen olivat: yritysvastuun lisääminen Suomessa ja maailmalla, uuden mekanismin luominen, jolla taataan firmojen tekemien ihmissoikeusloukkausten uhreille oikeussuoja, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailukriteerit julkisiin hankintoihin, kestävän kehityksen normien sisällyttämistä EU:n kauppasopimuksiin sekä avoimeen ja demokraattiseen kauppapolitiikkaan sitoutumista.
—
Jokainen kappale vihkosessa jatkaa samaa linjaa, jossa ensin esitellään kilpailusta ja voitontavoittelusta syntynyttä härskiä ja avointa riistoa, jonka jälkeen ratkaisuksi ehdotetaan yleisiä periaatteita, valvontamekanismeja sekä vero-ohjailua. Jos tämän teoksen perusteella pitäisi päätellä, niin suomalainen järjestökenttä varmasti auttaisi jalkansa menettänyttä laastarilla tai ydinvoimaonnettomuudessa ollutta foliokääreellä.
Ollakseni täysin rehellinen, teos on paljon rehellisempi ja parempi kuin moni muu poliitikoille esitetty faktapläjäys. Tämä kritiikki ei kohdistu teokseen sinänsä, ja voi olla, että siinä on jopa tahallisesti tehty myönnytyksiä Suomen konsensuskulttuuria ajatellen. Kuitenkin juuri sen takia näiden ongelmien ja ratkaisuehdotusten rinnakkainasettelu paljastaa politiikkamme voimattomuuden näiden isojen ongelmien edessä.
Me haluaisimme kyllä auttaa heikompiosaisia, mutta toisaalta emme halua liian radikaalia imagoa. Tunnustamme kyllä ongelmat, mutta emme halua tunnustaa niiden syitä tai vakavuutta, sillä joutuisimme silloin kyseenalaistamaan koko oppimamme liberaalin maailmankuvan. Tiedämme kuinka totaalisia ongelmia yritämme ratkaista, mutta meillä ei ole pienintäkään mielenkiintoa ehdottaa niihin totaalisia ratkaisuja. Juuri tähän ristiriitaan perustuvat puheet kulutusvalinnoista, yrittäjyydestä tai erilaisista veroratkaisuista. Tällaisten ratkaisuehdotusten avulla voimma uskotella itsellemme auttavamme, mutta samaan aikaan voimme säilyttää uskomme markkinatalouteen, kapitalismiin ja kulutusyhteiskunnan ikuiseen jatkuvuuteen. Koko ajattelu kiteytyy kestävän kehityksen hehkuttamiseen ja firmojen imagon valkopesuun: planeettamme tuhoutuu, siis osta luomua.
Tämä ristiriita pätee yllättävän usein myös sellaiseen vasemmistoon ja ympäristöliikkeeseen, joka ainakin puheissaan kritisoi kapitalismia ja unelmoi sosialismista. Monen ”sosialistin” pintaa raaputtamalla saakin ulos sellaisia ”vaihtoehtoisia” yhteiskuntajärjestelmiä, joissa talous perustuu julkiseen keskuspankkiin, elvytyspolitiikkaan tai progressiiviseen verotukseen, mutta on muuten sitä samaa vanhaa markkinataloutta.
Tämä on yksi niitä keskeisimpiä syitä, minkä takia jo pölyttyneen imagon saanut marxilainen ajattelu on edelleen ajankohtaista. Markkinataloudesta suoraan johtuvia räikeitä ongelmia voi korjata vain ja ainoastaan markkinataloudesta luopumalla. Siinä missä sosialistinen aate ei itsessään ole taikaportti utopioihin, kuten marxilaiset itse ovat aina sanoneet, on ympäristötuhon ja kapitalismin edetessä yhä tärkeämpää tiedostaa kapitalismin kertakaikkinen mahdottomuus. Ei ole olemassa kapitalismia ihmiskasvoilla, ja harva asia osoittaa sen yhtä selvästi, kuin ongelmien ja liberaalien ratkaisuehdotusten änkeminen samoihin kansiin.
Karl Marxin hiilihanko 
Hyvä kirjoitus! Sivuat tässä vähän sitä yleistä ongelmaa, jota olen (en tämän alter egoni vaan virallisen identiteettini puitteissa :D) käsitellyt useissa bloggauksissa – esim. http://www.vihreapuolue.fi/?q=node/518 ja http://sosiokeiju.blogspot.fi/2013/01/liberaalidemokraattiset-sosialistit.html . Ne voisivat toimia tässä yhteydessä hyvänä oheislukemistona. Kiitos.
Mielestäni vihkonen on mainio kuvaus siitä, miksi kapitalismi on niin mahdoton yhteiskuntajärjestelmä. Tuntuu absurdilta lukea nuo faktat ja sen jälkeen seurata vaikkapa tämän kevään vaalipaneeleissa käytävää keskustelua.
Nuo vihkosen esittämät ratkaisumallit ovat edistyksellisiä reformeja, joiden avulla maailmantaloutta voidaan ryhtyä kampeamaan sosialismin suuntaan. Eivät ne riittäviä ole, mutta hyvin oikeansuuntaisia vaatimuksia, joiden käytännön toteuttaminen vaatii vahvan poliittisen liikkeen rakentamista. Vielä vahvempi liike tarvitaan koko kapitalismista luopumiseen, ja sellaista liikettä ei voida mitenkään rakentaa,ellei kyetä rakentamaan globaalia liikettä, joka ajaa läpi esimerkiksi rahoitusmarkkinaveron.
Ja tuollaistakaan liikettä ei saada syntymään, ellei kyetä kyseenalaistamaan sitä ajattelua, joka nyt on hallitsevana ihmisten keskuudessa. Siksihän keskustelutilaisuudet ovat niin omituisia, kun lähes jokaiselle ihmiselle on saatu ajettua läpi aivan toisenlainen kuva maailmasta kuin minkä tuo opus tarjoaa. Jopa siinä määrin, että joillekuille on hankalaa ellei mahdotonta myöntää noiden vihkosessa esitettyjen asioiden olevan ylipäätään totta.
Joo, en ehkä ihan tarpeeksi puhunut siitä, että nuo vihkosen tarjoamat ratkaisut ovat sinänsä ihan kannatettavia. Tätä ei pidä ymmärtää totaalisena vastustuksena ja tyrmäyksenä.
Kiinnitin tässä huomiota yksinomaan siihen eroon, mikä löytyy ongelmien ja ratkaisujen väliltä. Vihkosessa annetut ehdotukset eivät ole tarpeeksi, vaikka kieltämättä ovatkin askeleita oikeaan suuntaan.