Työttömille rakastetaan vinoilla siitä, kuinka he vain laiskottelevat kotona eivätkä tee mitään. Vaikka kyseinen stereotypia ei selvästikään perustu mihinkään kovin analyyttiseen aineistoon, on ikävä kyllä myönnettävä, että se ei ole täysin tyhjästä temmattu. Tänään en nimitäin ole tehnyt mitään.
Okei okei, kyse ei ole laiskuudesta ja tavallaan olenkin ehkä tehnyt jotain. Torstai 25.9. piti taas olla sellainen päivä, että haen työpaikkaa, ja että lähettäisin vähintäänkin muutaman työhakemuksen. Sen verran tosiaan voi kuka tahansa tehdä, että katselee työpaikkoja asiaan kuuluvilta sivustoilta. Tätä minä olen tehnytkin.
Jotain nykyisestä työllisyystilanteesta kertoo se, että vaikka työpaikkoja voi seurata päivittäin, ei se ole tae siitä, että voisi saada edes työhakemuksia lähetettyä. Mm. nuorille töitä-palvelu, jota olen seurannut ahkerasti, avasi edellisen kerran työpaikan lähes kuukausi sitten. Monster-palvelussa työpaikkoja on enemmän, mutta niihinkin on muutaman työnhakupäivän jälkeen haettu sen verran kattavasti, että täysin uusia mahdollisia työpaikkoja ilmestyy harvakseltaan. Työkkäri… tai noh, hehe, eihän tätä tarvitse selitellä.
Nämä ja pari muuta palvelua läpikäyneenä jouduin heittämän hanskat naulaan ja toteamaan, että tänään ei löytynyt ainuttakaan avointa työpaikkaa, johon voisi edes lähettää hakemuksen. Iltapäivä kului siis hassuja pelejä pelatessa, kunnes kyllästyin niihinkin, ja aloin kirjoittamaan tätä tekstiä.
Kirjoittelen tylsästä päivästäni siksi, että tämän konkreettisemmaksi ei Suomen työllisyystilanne mene. Työttömät kyllä tekisivät paljonkin, mutta koska minkäänlaista sitoutumista ei tapahdu työsopimuksen toisella puolella, on aktiivisillakin työnhakijoilla pakko jäädä kotiin istumaan, ja jopa suhteellisen usein. On moneen kertaan todistettu, että nuoret eivät kerta kaikkiaan nirsoile työpaikoista, ja että tahtoa toimeentulon hankkimiseksi on. (Uutiset 1, 2, ja 3) Vaikka pitäisi olla selvää, että kymmenet tuhannet työpaikat eivät riitä sadoille tuhansille työttömille, kiirehtivät omaa tärkeyttään korostavat päättäjät korjaamaan työttömiä, eivätkä suinkaan työmarkkinoita.
Samaan henkeen ”nirsojen ja laiskojen nuorten” päitä huudetaan vadille milloin vastikkeellisen sosiaaliturvan milloin palkka-alen muodossa. Limaisimmat byrokraatit uskaltavat vielä puhua alentavaan äänensävyyn, kuinka nämä kaikki toimet ovat oikeastaan meidän työttömien omaksi parhaaksemme, ja kuinka oikeastaan palkaton pakkotyö ja loputtomat harjoitteluputket ovat ”mahdollisuuksia”. Meille kerrotaan, että asia oikeastaan korjaantuu kun työttömille annetaan lisää kokemusta, koulutusta tai palkkatukea, ja että oikeastaan työpaikkojen määrä ei lainkaan vaikuta asiaan. Totta puhuen kun asiaa ajattelee, ei työpaikkojen määrästä sanota edes tuon vertaa, vaan koko Suomi tuntuu kollektiivisesti teeskentelevän, että työvoiman kysyntää ja tarjontaa ei ilmiönä ole edes olemassa, ja että homma korjaantuu jos sen vain sivuuttaa tarpeeksi päättäväisesti.
Tämän päivän jälkeen totean tähän kaikkeen, että ”ihan miten vain”. Puhukoot mitä puhuvat, mutta ennen kuin minulle osoitetaan avoimia työpaikkoja joihin en ole jo hakenut, en yksinkertaisesti voi lähettää työhakemuksia. Ehkäpä käytän illan kirjoja lukemalla tai videoita katselemalla. Joka tapauksessa: ”Your move society…”
—
ps. Jos Pirkanmaalla sattuu olemaan muita työttömiä, joilla on yhtä tylsää, niin ottakaa yhteyttä ja laitetaan Tampereelle pystyyn työttömien yhdistys. Näemmä kaupungissa on vain puolivillainen yhdistys työnvälitystä varten.
pps. En kaipaa työnhakuneuvoja. Jos jonkun mielestä en osaa hakea töitä ”tarpeeksi hyvin”, niin se on huonompi juttu se. Tällaisten tekstien jälkeen satelevat neuvot työnhausta ovat ikävä kyllä harvemmin hyväntahtoisia neuvoja, ja useammin ne ovat sosiaalidarwinistista pätemistä ja ”heikkouksien” etsimistä. Ikään kuin olisin velvollinen tilittämään kaikki käyttämäni keinot blogiini. Mikä tässä kulttuurissa on oikein vialla?
Karl Marxin hiilihanko 